5.5.2018
Auton valot valaisivat tummuvaa kevätyötä. Kuten monesti aiemmin, olin matkalla kohti Isonevaa. Suota, joka kietoutuu monin tavoin elämääni. Suota, joka antoi minulle kipinän kuvata luontoa. Ja jota olen vuosien ajan yrittänyt saada kuviin sellaisena kuin se mielessäni on. Tuloksetta.
Nousin autosta ja hengitin syvään. Kostea, keväinen metsä tuoksui uudelta elämältä. Elämää oli äänissäkin. Laulujoutsenten huudot kaikuivat pimenevässä yössä, kun kuljin kohti päämäärää, suolampia. Usein olen niiden luo yrittänyt päästä mutta yhtä monta kertaa joutunut luovuttamaan; Märkä, upottava suo ei ole se helpoin maasto kulkea. Nyt kuitenkin oli toisin. Ilokseni huomasin, että suo oli vielä hieman kohmeessa. Ennen niin petolliset mättäät jaksoivat kannatella.
Puikkelehdin saramättäältä toiselle välillä karttaa katsoen. Kohta olisin perillä. Siinä. Lampi, jonka reunalle olen usein kaihonnut levittäytyi silmieni eteen. Sen takana olevat lampareet kiiltelivät iltaruskon sävytiiä. Usva leijaili hiljakselleen ympärilläni. Viimeinkin.
Otin muutaman koekuvan. Kesä oli jo läsnä, aurinko valaisi pohjoistaivaan, eikä revontulia näkynyt. Istahdin ikivanhan männyn juurelle ja katselin. Huomasin, että en ajatellut mitään. Kuuntelin, katselin, haistelin. Mieli tyhjänä. Outoa, kuinka lähes tunti voi mennä niin nopeasti.
Taivaalla näkyi jotakin. Revontulia. Ne häälyivät vaalealla taivaalla häviten ja ilmestyen, kuin aaveet. Aloitin kuvaamisen. Vaikka pimeällä taivaalla leiskuvat revontulet ovat upeita, eivät ne vedä vertoja kevätyön sinen lomassa leijaileville valoille.
Kohta tulet alkoivat häviämään. Loikin takaisin polulle. Olin tyytyväinen, erittäin. Olin saanut sen mitä niin monasti olen täältä hakenut; Suon sielun, tai sen maiseman. Olo oli kevyt ja ajatuset alkoivat harhailla lämpimän pedin suuntaan. Suovettä täynnä olevat kengät jouduttivat ajatuksia. Päätin kuitenkin paluumatkalla napata kuvan pohjoistaivaasta. Säde. Eihän siellä mittareiden perusteella pitäisi enää mitään näkyä. Vaan näkyi. Korkeita säteitä nousi vaalenevan koillistaivaan ylle ja revontulivyö lainehti. Töyhtöhyypät, joutsenet ja pöllöt säestivät. Onhan tämä aivan mahtavaa.
Revontulet eivät näyttäneet lannistuvan, toisin kun minä. Väsytti. Jatkoin matkaani, mutta pysähdyin vielä hetkeksi. Kaunis, kipinöivä tulipallo matkasi kohti pohjoista, hiipuen. Oli kuin se olisi herättänyt tulet; Kirkas säde syttyi kaaren länsireunaan ja kaari alkoi loimuta. Uskomattomasti tulet jaksoivat kilpailla sarastavan aamun kanssa.
Lopulta, kellon lähestyessä puoli neljää asetin kameran reppuun, käännyin viimeisen kerran kohti pohjoistaivasta ja toivotin mielessäni revontulille näkemiin. Kiitin myös nevaa, se oli antanut tänään niin paljon.
