nomad kirjoitti:mek kirjoitti:janne. kirjoitti:kai sen tirkistelytarpeensa saa noinkin tyydytettyä
"Ihmiset muuttuvat, kun ne huomaavat että niitä kuvataan" (Robert Frank).
Ei katukuvauksen idea välttämättä ole kuvata ihmisiä. Ei ainakaan tunnistettavasti. Ja jos katukuvissa onkin tunnistettavia ihmisiä - kuten yleensä on - ei tarkoituksena ole, että juuri nuo ihmiset siinä ovat. Voisivat olla jotkut muutkin. Tämä siis katukuvaajan erosta paprazziin.
Mutta jos haluaa tirkistellä, tai kuvata muuten vaan huomaamattomasti, niin Sony A9 on siihen paras väline. "Vakavammassa" kuvaamisessa sähköinen suljin on ehdoton vaikkapa tilaisuuksia kuvatessa. Tiedättehän miten noloa on peilikameralla räpsiä hiljaisisa hautajaisissa.
Viestin jäkimmäinen kpl ihan vain emerikin iloksi :-)
Mie en tiiä mitä toi vakava kuvaaminen on, mut noin omakohtaisena kokemuksena sanoisin, et suljinääni on se vähiten merkitsevä juttu omassa kuvaamisessa. Hääkuvaamisessa ääntä tuottavat narisevat lattiat, lapset, erilaiset neurologiset poikkeavuudet, kahisevat vaatteet, kirkon vieressä oleva työmaa, etc. Toki aina sattuu asiakas tai juhlavieras jolle juuri suljinääni on se maailman isoin asia, mut yleensä siinä vaiheessa peli on muutenkin menetetty. Kuvaajan persoonalla on useimmiten niin paljon suurempi vaikutus, et välineet jäävät sen alle 1000-0.
Kuvasin tovi sitten hautajaiset jossa pappi oli 45 min. myöhässä - toki se aiheutti porukassa pientä närää, mut se unohtui, kun pappi aloitti duuninsa. Eli sen minkä hän organisoinnissa hävisi tuli persoonassa moninkertaisesti takaisin (tämä siis lähiomaisilta kuultuna). Hääkuvauksissa kuvaavat vieraat toki saattavat estää sen täydellisen keskikäytäkuvan jossa penkkirivistö johtaa alttarilla olevaan pariin, mutta niin estää myös Maikin rollaattori ja Jaskan pyörätuoli - siksi kuvaajan onkin tärkeää liikkua isolla pakulla, jotta moiset häiriötekijät voi kärrätä sivuun ja suojaan sateelta.
Suomeksi - kuvaajilla on selkeästi taito rakentaa välineistä ongelma ja sit ratkaista itse keksityt haasteet. Näin pystyy perustelemaan laitehankinnat itselleen ja parhaalle kaverille (vaimo ei usko kuitenkaan). Samaan aikaan maailma pyörii ihmisuhdetaitojen ympärillä - seinäkukkasillekin on oma kysyntänsä aivan kuten ääriröyhkeydelle. mut välineille ei ole mitään kysyntää muuten kuin kuvaajien korvien välissä. Salama, ilman salamaa, suljinäänellä tai sen kanssa - ihan sama - sama pätee kuvan laatuun (riittävän hyvä riittää) - kemia ratkaisee. Väitän, et viidessä vuodessa mieskuvajien määrä romahtaa ja naiset valtaavat alan (siis ihmisten kuvaamisessa) - jos äijät eivät opi lopettamaan välinerunkkaamista. Miehille jää siis korpeen könyäminen ja linnunradan uudelleentaltioiminen giljoonannen kerran.