Olin iloinen siitä, että niin monet ovat innostuneet taivaanilmiöiden tarkkailusta ja että Turun kupeessa on paikka, jossa valosaasteesta ei liialti ole haittaa.
Toisaalta ajatukseni olivat hieman synkät. Itse haen yöllisiltä kuvausretkiltä kuvien lisäksi, tai ennen kaikkea, rauhoittumista ja sitä, että ajatukset pääsevät vaeltelemaan pitkin taivaankantta. Tällä rannalla siihen olotilaan en enää pääsisi.
Se ei haitannut, sillä päivällä virinnyt idea oli toteutumassa. Nostin auton takaa sukset sekä sauvat ja lähdin kävelemään rantaan. Rannassa katselin kuinka taskulamppujen kiilat pyyhkivät pitkin järvenselkää ja rannan puita. Kohta olisin kaukana hälystä ja hajavaloista. Napsautin siteet kiinni ja matka pimeän syliin alkoi.
Työntö työnnöltä äänet vaimenivat. Vain suksien suhina, keppien napsunta ja jään moukuna jäivät jäljelle. Valoja ei enää näkynyt, vain kelmeä revontulivyö tähtien kirjomalla taivaalla antoi himmeää valoaan. Taivasta vasten näin, kuinka vastarannan puusto läheni. Kohta olinkin ylittänyt järven ja matka pilkkopimeälle suolle sai alkaa.
Hiihtäminen suolla on helppoa. Paitsi pimeällä. En käytä oikeastaan koskaan pimeällä kulkiessani otsa- tai taskulamppua, jotta hämäränäkö ei häiriintyisi. Nyt ehkä olisi pitänyt. Maastonmuotoja ei pystynyt arvioimaan, joten useasti olin kaatua kun yhtäkkiä tulikin nopea lasku tai mätäs.
Jatkoin kulkua. Huolimatta pakkasesta, matka oli hikinen. Työnsin pipon taskuun ja levähdin hetken. Annoin katseeni kulkea pitkin taivasta. Täydellisen pimeää. Ja täydellisen hiljaista. Täydellistä. Jatkoin matkaani. .Tump tump. Prh
Mikä se oli?
Olin hetken aivan vaiti. Metsästä kuului vielä muutama vaimea ääni. Tyynnyttelin alkukantaisia vaistoja; Se oli vain hirvi... Vai?
Hiihdin vielä reilun kilometrin. Matkaan oli kulunut lähes tunti. Avasin haalarini ja takkini. Ahhh, kylmä pohjoistuuli vilvoitti mukavasti. Kokosin jalustan ja aloitin kuvaamisen. Revontulet olivat juuri sellaisia kuin olin toivonutkin; Vihertävä vyö suometsän yllä. Kaunis. Sumuinen linnunrata kimalteli sen yllä. Kyllä, tämä oli kaiken vaivan arvoista. Olla yksin, ainoastaan koko universumin piirtyessä eteeni.
Revontulet kirkastuivat ja vyö nousi. Kohta sen itäreunaan nousi muutama säde. Sitten... Oli kuin kaari olisi antanut periksi. Se lähes hävisi. Ja muutaman hetken kuluttua kirkastui uudelleen, hieman. Kaaren länsireunaan nousi vuorostaan muutamia säteitä, jotka pysyivät paikallaan useita minuutteja. Sitten ne hävisivät ja vihertävän kaaren ylle nousi jotakin harmahtavaa. En nähnyt kunnolla mitä se oli, mutta kuvista paljastui erikoinen, punertava harso, samanlainen, joka reunusti vihertävää vyötä. Kauniin purppura sävy.
Tulet alkoivat heikkenemään ja pohjoistuuli vahvistumaan. Viima tuntui pureutuvan lävitseni joten kokosin nopeasti tavarat ja lähdin paluumatkalle. Matka sujui verkkaisesti. Yht'äkkiä huomasin hiihtäneeni painanteeseen. Horjahdin taaksepäin, otin sauvoilla tukea. Kuului raksahdus ja olin selälläni lumessa. Koitin nousta ylös ja huomasin, että toinen sauva oli poikki. Mahtavaa. Matkaa oli vielä reilu pari kilometria jäljellä. Kiitin onneani ettei kuitenkaan mitään elintärkeää mennnyt rikki.
Hetken mietittyäni tilannetta otin kolmijalan selästä ja avasin yhden jaloista täyteen pituuteensa. Tässä varasauva. Loppumatka kulkikin yllättävän mukavasti ja ilman haavereita. Päästyäni järven yli olin väsynyt mutta tyytyväinen. Kävelin autolle ja totesin muun väen jo lähteneen. Revontulivyö kirkastui jälleen, mutta ajatus lämpimästä suihkusta ja pehmeästä tyynystä voitti. Siemaisin kupin kahvia ja käynnistin auton.
Ensi kertaan.
Bonus;
Miltä maisema näytti paljaille silmille
