Ei sattunut olemaan paikalla kuin punatulkkuja ja maa-urpiaisia.
Siitä sitten Urpolanjoelle. Urpolanjoki on pieneksi joeksi kaivanut aika syvän uoman itselleen, ja kulkee aivan Mikkelin keskustan kupeessa. Jokiuoman ympäristö muodostaa oman maailmansa, yllättävän hiljaisen sijaintiin nähden, ja sulaa on sen verran pitkälti, että parikin koskikaraa siinä yleensä talvehtii. Karajahtiin siis lähdettiin, yksi ohilento nähtiin. Meni kuvaaminen enemmän taidegenren alueelle...
Kotipihalla oli sitten yksi puu-urpiainenkin omenapuun oksalla kameramiestä odottamassa, kun kotiuduttiin.
Taidetta esille. Urpolanjoella tapasimme vielä minuakin nenäkkäämmän tyypin, sain kuitenkin kuvan otetuksi:
Ja tässä se odottanu urpiainen kotipihalta:
Vielä tapojeni mukaan linkki likkeriin, 15 kuvan kansioon. Muutama vaimon kännykästä lähtöisin oleva kuva valokuvaajasta työnsä äärellä...
Katsoo ketä kiinnostaa, iloinen olen jos joku katsoo, niinkuin aina: https://flic.kr/s/aHBqjBgt8p
Tuo Urpolanjoki on kyllä Mikkelissä aikamoinen helmi. Kesäkuuman aikaan vain aikamoista pöhheikköä, ja verenimijöitä riittää. Nyt ei ollut niistä haittaa eikä lehtiä näkemäesteinä, mutta koskikara ei halunnut meille poseerailla. Mukava ulkoilu kuitenkin!
Jaakko