Huokasin.
Ehkä kahvi auttaa, mietin toiveikkaana. Sisimmissäni tiesin, että siitä ei ole helpotusta. Päivästä tulee raskas.
Miten tähän päädyttiin?
Perjantaina auringossa tapahtui koronan massapurkaus. Ennusteet olivat varovaisen toiveikkaita. Sääennustekin veikkasi sunnuntai-illalle selkeää. Vielä kun maahan oli satanut uusi lumi ja taivaalla kellui puolikuu, oli yksi asia selviö. Jotain tulisi menemään pieleen. Liian usein olen pettynyt karvaasti, joten pessimismistä on tullut hyve. Helpottaa elämää.
Seurasin koko sunnuntain revontuliarvoja. Aamupäivällä koronan aukon aurinkotuuli saapui, mutta se ei paljoa lohduttanut. Arvot olivat mitäänsanomattomat. Ilta meni akkuja ladatessa ja valmistautumisessa. Kahdeksalta totesin, että jos kymmeneen mennessä mitään ei tapahdu, siirryn unten maille. Sieltä mitään kuitenkaan tule.
Kello 20:50. Katsoin taas satelliittidataa. Mitäs... Ei voi olla. Tiheys ja nopeus nousivat taivaisiin. Cme saapui. Heti tämän jälkeen BZ syöksähti alas. Puolitoista tuntia aikaa olla taivaan alla, arvioin. Söin pikaisen iltapalan, keitin kahvin, toivotin perheelle hyvät yöt ja ajoin kohti pimeää.
Nousin autosta. Yö oli kaunis, sadunomainen. Hiljainen, tyyni, houkutteleva. Taivasta kirjoivat tuhannet tähdet ja pilviä, niitä ei ollut missään. Uskomatonta. Kävelin läpi tummansinisen metsän suolle. Haeskelin sopivaa edustaa, nostin jalustan pystyyn ja odotin.
Revontulikaari laiskotteli pohjoisen horisontin yllä. Katsoin dataa. Kauaa ei tarvitse odottaa. Tarkistin kameran säädöt ja join kupin kahvia.
Yö oli täysin äänetön. Hiljaisuus katkesi hetkittäin pakkasen kohmettavien puiden napseeseen ja kaukaisen järven jään ujelluksiin.
Kaari alkoi nousta. Sen yläpuolelle nousi leveä harso. Tiesin entuudestaan, että kohta se on menoa. Tulet eivät kuitenkaan pitäneet kiirettä. Paksuja säteitä nousi harvakseltaan.
Etelätaivaalle syttyi läiskäinen kaari. Ragda? Kuvasin sitäkin. Kunnes.
Kirkkaat säteet alkoivat kohoamaan kaaren päihin. Kiemurtelua, kirkastumista, kauneutta. Uskomatonta. Tätä olen odottanut helposti viisi vuotta. Minimi on viimein ohi.
Kohta revontulet alkoivat välkkymään. Alkaako näytös olemaan ohi? Vielä mitä. Katsoin ylös ja zeniitissä kimmeltävää Otavaa kehysti korona. Upeaa.
Revontulet eivät osoittaneet merkkiäkään hiipumisesta. Kävelin pitkin lumista suota. Välillä vain seisoin ja katselin. Koko taivas välkkyi. Revontulet olivat kauniita, hempeitä. Niistä puuttui sellainen ylilyövä räikeys. Koko maailma tuntui olevan sopusoinnussa. Tyyntä, kelmeä kuu, kauniit revontulet, pilvetön, kirkas taivas.
Yhtäkkiä jokin lännessä kiinnitti huomioni. Punaista. Taivas oli punainen. En ole tuota sävyä revontulissa nähnyt paljaalla silmällä kohta kymmeneen vuoteen!
Väsymys alkoi voittamaan. Kello oli kohta kolme. Onneksi revontulet antoivat armoa ja painuivat kohti pohjoista. Ensimmäiset pilvetkin nousivat taivaalle, kuin esiripuksi tälle uskomattoman kauniille esitykselle.
Raahauduin autolle, kylmissäni, väsyneenä ja onnellisena. Eihän tämä vaan ole unta?
Ei unta mutta unelmaa.
