Kello näytti 23:15 kun pakkasin auton ja lähdin ajelemaan pirtsakkaan pakkasyöhon. Suunnaksi otin Nautelankosken. Perille päästyäni parkkipaikalla odottikin jo pari muuta autoa. kävelin sillalle ja hyppäsin kaiteen yli ja laskeuduin varovasti kosken kuohujen lomaan.
Revontulikaari lasikotteli pitkään juuri ja juuri horisontin yllä, välillä nousten ja taas laskien. Kosken kuohut nostattivat ilmaan sumun, joka jäätyi nopeasti kaikille pinnoille, myös levysuotimeen tehden siitä maitolaisa. Onneksi ei tarvinnut turvautua skrapaan, vaan jääkerros irtosi mikrokuitukankaalla pyyhien.
Kosken ääressä tunnelma oli lumoava, revontulten vaisuudesta huolimatta. Kuu ja Venus laskeutuivat hiljalleen länteen, kevyt usva leijui ympärillä. Äänimaisema oli rauhaisa, humiseva. Yhtäkään lentokonetta ei kulkenut taivaalla, joka täällä Turun seudulla on ihme. Normaalisti niitä näkee tunnin kuluessa useita, jopa yöllä. No, ottaen huomioon nykypäivän tapahtumat, koneiden vähyys ei ollut tavatonta. Erikoiselta se silti tuntui.
Kuvailin aikani laiskaa kaarta, joka välillä koitti nousta, vain taantuakseen uudestaan. Kasasin jalustan ja lähdin kapuamaan ylös niljakasta rantakalliota. Sillalle päästyäni revontulet syttyivät. Kuinka yllättävää. No, onneksi sillaltakin avautui kaunis maisema, jonka ylle revontulet sai sommiteltua ilman sen suurempaa harmittelua.
Säteilevät tulet jaksoivat tanssia kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen pohjoistaivas väsähti. Totesin, että itseäkin unten maa alkoi kutsua, joten kotimatka sai alkaa. Kaunis oli yö ja olo oli mitä kevyin, kun sai hetken olla täysin irrallaan maailman murheista.
