Itse pidän taidekuvan ja dokumentaarisen kuvan erona sitä, kuinka paljon niillä pyritään kertomaan tilannetta tai jättämään asia katsojan vastuulle. Jo pitkään olen koettanut tuottaa kuvansisältöjä, jotka ovat monitulkintaisia, mietittäviä ja pysäyttäviä. Samalla kun on tutustunut enemmän aiempien kuvaajien tuotoksiin, on alkanut hakea keinoja tuottaa tämän tapaisia kuvia. Ja valokuvataiteen puolelta näitä keinoja löytyy.
Perinteinen tapa hakea valokuvataiteen keinoja on toki katsoa muiden kuvia. Mutta asiaa kyllä helpottaa, kun joku muu näyttää niitä kädestä pitäen ja niitä toistaa. Tällöin on syytä olla avoimin mielin, imeä kaikki annettu ja vasta jälkeen päin alkaa valita sopivia keinoja omiin kuviin. Pitää hypätä ulos omasta turvallisuusalueelta ja tehdä juttuja, joita ei varmasti muuten vapaaehtoisesti tekisi.
Olen jonkun verran kurssittanut työväenopistossa itseäni oppiakseni piirtämään paremmin. Tästä lähtökohdasta selasinkin kurssiohjelmaa pari vuotta sitten ja ilmoittaudun Kokeellisen valokuvauksen -kurssille. Kahdeksan parituntista sessiota.
Kurssia veti KirsiMarja Metsähuone. Vahva persoona, mutta myös osaava ja kannustava. Puolet ajasta katsottiin eri tyylisuuntien edustajien kuvia ja tekniikoita. Toinen puoli taas katsottiin osallistujien kurssin aikana annetuista aiheista tuntien välillä tekemiä kuvia. Aiheet olivat tyypillisesti jonkun tyylisuunnan ja jonkun sisältötekniikan yhdistelmiä. Esimerkiksi surrealismi ja suoraan kamerasta. Itse käsittelin tätä kuvasarjana:

Oma mielipiteeni oli aiemmin, että jos kuvasta ei voi lukea tarinaa ilman että kuvan vieressä on A4:n verran tekstiä taiteilijan taustoista ja ajatuksista, niin kuva ei ole katsomisen väärti. Kurssin seurauksena tapahtui oikeastaan kaksi asiaa. Toinen oli se ajatus, että kuva voi olla sellainen, että jokaisella katsojalla on oma tulkinta tästä tarinasta. Ei ole pakko tuputtaa taitelijan omaa näkemystä.
Toinen ajatus on se, että kuvissa voidaan käyttää symboliikkaa, joka vaan ei aukea katsojalla. Uusimmat symboliikat voivat olla todella pienen piirin sisäisiä. Ne kuitenkin voivat laajeta yleisempään tietoisuuteen ja sama taide alkaa avautua laajemmalle piirille. Esimerkkinä vaikka Dalin vääntyneet kellot ja vastaavat, jotka ovat olleet aikanaan täysin mystisiä, mutta joiden merkitystä käydään nykyään läpi yläasteen kuvaamataidon tunnilla, ja ne oikeastaan melko helppo ymmärtää.
Myöskin, se että itse teki "pastisseja" erilaisilla "moderneilla" valokuvataiteen menetelmillä, avasi aika paljon sitä prosessia, mitä "taiteen" tekemiseksi ehkä kutsutaan. Siinä on paljon harkintaa ja varsinkin oman näkemyksen tiivistäminen on vielä vaikeampaa kuin dokumentoivassa kuvauksessa. Kun on puhuttu filmikuvauksen hitauden kuvia parantavasta voimassa, niin on hämmentävää, kuinka paljon taideprosessin toisto ja näprääminen voi tehdä samaa asiaa.
Mitä tapahtui kurssin jälkeen. Omat tulokset ovat aika vähäisiä edelleen. Tarvittaisiin aikaa ja sitä "luomisen paloa". Selkeästi omat estot ovat vähenneet ja hyväksyy helpommin ihan dokumentaarisissakin kuvissa enemmän ylilyöntejä tai "kokeilevuutta". Ehkä sitten eläkkeellä. Uusimpia kokeiluja, vaikka nekin on tehty toisen kurssin yhteydessä, on Kuvat-foorumilla.