Seuraavana päivänä lähdimme ajelemaan Pomarkkua kohti. Välillä on kaunis koivikko, jota olen katsellut sillä silmällä jo usean vuoden. Päätin pidentää matkaa viidellä minuutilla ja ottaa sen kauan jahkaamani kesäkuvan. Tuuli hieman häiritsi, eli täytyy joku päivä (vuosi?) ottaa revanssi.
Illalla päätin lähteä suolle. Olin aiemmin päivällä katsonut kartasta paikan, josta voisin kuvata suojärven yllä loistavan, laskevan kuun.
Pääsin suon laitaan. Nättiä. Ja hyttysiä. Pohjoishorisontissa näkyi himmeitä yöpilviä. Lähdin kohti lammen toista päätä.
Matka oli raskas; Risuja, korkeaa suopursukasvustoa ja pehmeä neva sekä hyttyset laittoivat kunnon sekä pinnan koville. Mutta sentään maisemat hellivät.
Kello oli hieman yli yhden. Kuu laskisi puolen tunnin kuluttua ja matkaa oli vielä vajaa puoli kilometria. Laitoin jälleen juoksuksi. Matka joutuikin mukavasti. Vielä kun edessä näkyi olevan polku, alkoi näyttää siltä, että kuunlasku olisi kohta kortilla. Pääsin polulle.
Humps ssshh...
Se ei ollut polku. Vaan repeämä lammen reunan turpeessa . Vasen jalkani oli reittä myöten suossa.
Koitin nostaa sitä. Ei mitään. Ponnistin voimieni takaa. Vaimeaa lorinaa ja suhinaa, siinä se.
Olin hetken vaan ja mietin. Jos kenkä irtoaisi jalasta, jalka voisi nousta. Työnsin yhden kolmijalan jaloista turpeeseen ja päin syvyyksissä majailevaa jalkaani. Taivutin nilkkaa ja ponnistin. Kenkä irtosi ja jalka nousi suosta komean maiskauksen säestämänä. Tungin käteni suossa ammottavaan reikään ja jalustaa pitkin löysin tieni kengälle ja sainkin sen lopulta revittyä ylös.
Huh.
Kopistin liiat turpeet ja suovedet kengästä ja lähdin uudelleen, hieman varovaisemmin, juoksemaan. Liian myöhään. Kuu oli jo laskenut.
Voi nyt ju.......
Mietin hetken mitä tekisin. Lähellä, puolen kilometrin päässä olisi toinen lampi. Sinne olen mielinyt useasti. Eli tossua toisen eteen. Märkää sellaista.
Oja. Soistunut oja. Liian leveä yli hyppäämiseen. Lähdin seuraamaan ojan reunusta ja lopulta kohtasinkin kapeamman kohdan. Otin vauhtia ja hyppy. Lähes täydellinen suoritus. Eli molemmat kengät kastuivat täydellisesti, mutta en sentään jäänyt kiinni mihinkään...
Pysähdyin. Onkohan tässä taas mitään järkeä.
Päätin lähteä autolle. Matkaa pyöreä maili.
Muutaman läheltä piti -suonsilmäkkeen ja yhden uuden ojan jälkeen alkoi maasto kuivumaan. Jatkoin nyt matkaa hieman huolettomammin. Katsoin taivaalle ja siellä näkyi yöpilviä. Etelätaivaalla!
Pysähdyin ottamaan kuvia. Alapilvet uhkasivat vyöryä ylle. Sekin vielä. Sain yhden sarjan talteen ja lähdin rivakasti kohti lammen alkupäätä, jossa toivoin vielä saavani kuvan pohjoistaivaan yöpilvistä.
Mikä tuo on? ..Rusakko? Suolla?
Ei. Kurjen poikanen. Menossa uimaan. Laskin varoen mutta pienen innostuksen vallassa reppuni alas ja vaihdoin teleobjektiivin kiinni. Raps..... Kestää. Hetkonen, aukkoa isommaksi. Raps.... kestää. Ison nosto päälle kuuden tuhannen. Kurki ui kauemmas. Räps..... kestää. Mikä piru nyt on! ....joo, moodi manuaalilla ja suljinaika neljässä sekunnissa. Lopulta säädöt löytyivät.
Hiivin lähemmäs ja ... KRIIIKrOOOOOO!!!!!
Kurkiemot. Peläten lopullista pistettä tälle reissulle kurkien nokilla avitettuna pakkasin kameran nopeasti reppuun ja lähdin autoa kohti. Jalat märkinä, housut nihkeinä ja selkä sekä otsa hikeä tippuen. Hyttysten säestäessä. Mietin seuraavaa artikkelia verkkolehteen. "Onko sinulle kertynyt ylipainoa ja haluatko pidemmän pinnan? Ryhdy luontokuvaajaksi"
Pääsin sisälle. Vuorossa oli vaatteiden huuhtelu ja kuuma suihku. Uni tuli nopeasti.
Niin, ja hauska tietää -asia. Tuulikaappiin yöksi jätetyt suovietiset lenkkisossut haisevat järkyttävälle :F
