Miten aion jatkossa parantaa kuviani -ketju

[DorianBlue]

Kuvia selatessa tulee pysähdyttyä eniten kuviin tavallisesta arjesta ja ihmisistä omine puuhasteluineen. Niitä tulee otettua liian vähän, vaikka juuri ne ovat niitä, mitkä koskettavat vuosien päästä.

Tässä on se mun paradoksi. Nauttisin kaikkein eniten katukuvaamisesta, mutta multa puuttuu se röyhkeys sen suorittamiseen. Tulee vaivaantunut olo, jos nostaa kameran tähtäysasentoon. Joskus vuosia sitten lomamatkalla Turkissa räiskin lonkalta 30-millisellä hiukan sinne päin, kun havaitsin kuvaamisen arvoisen hetken. Edelleen nuo kuvat ovat niitä, joista saan hyvin paljon mielihyvää. Toki ne vaativat paljon jälkikäsittelyä, koska rajaamista tai sommittelua ei pystynyt mitenkään etukäteen suunnittelemaan. No, siihen aikaan ei ollut kääntyviä näyttöjä. Tänä päivänä tekniikka on tullut näin surkean paparazzin avuksi.

[hkoskenv]

Kuvia selatessa tulee pysähdyttyä eniten kuviin tavallisesta arjesta ja ihmisistä omine puuhasteluineen. Niitä tulee otettua liian vähän, vaikka juuri ne ovat niitä, mitkä koskettavat vuosien päästä.

En itse ole niin kiinnostunut omista arkikuvista, kun muistan ne tilanteet ja tiedän ketä kuvassa on. Mutta tuollaiset ovat kiinnostavimpia kuvia nipuissa, joita saa vaikka sukulaisilta. Varsinkin jos tietää ketä kuvassa on ja koska ja missä se on otettu. Olen joskus teettänyt vedoksia tuollaisista kuvista ja liittänyt niihin alareunaan tekstiksi päivämäärän ja kuvassa olijoiden nimet siksi, että jos minun kuvistani joskus on jotain iloa muille, tuollaiset kuvat ovat juuri niitä ja ne kiinnostuneet vähän etäisempiä sukulaisia kuin omat perheenjäsenet. Joku veturi tai hyönteinen ei koskaan kiinnosta ketään muuta kuin minua, olkoon miten erikoinen ja harvinainen tahansa. Ainakin todennäköisyys on mitätön, että juuri minun kuva päätyy johonkin museoveturikirjaan joskus, koska omilla kovalevyilläni ne vain mätänevät. Mutta se on vain niin vaikea ryhtyä pieneenkin vaivannäköön.

[Joe-poika]

Ei minulla ole visuaalista silmää enkä usko, että harjoitus sitä tuo. Minä en näe onko kuva hyvä vai huono, vaan joudun sekä sommittelussa että jälkikäsittelyssä käymään mekaanisesti läpi sommittelusääntöjä ja tsekkaamaan yksi kerrallaan ettei niitä rikota, ainakaan pahasti. Voisin varmasti oppia siinä prosessissa nopeammaksi ja tarkemmaksi, mutta en usko, että sellainen luonnollinen vaisto voi syntyä, joka valokuvaajilla on.

Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen kommentti. Uskon vilpittömästi että valokuvaamisessa, kuten piirtämisessä, maalaamisessa, musiikissa, laulamisessa, yms on paljon eroja siinä kenellä se on "geeneissä" tai on silmää/korvaa, mutta luulen myös että aika harva on seppä syntyessään. Ovatko huiput tietoisesti opetelleet kuvaamaan, vai onko se vain tullut itsestään? Varmaan molempia on, mutta luulen että jos vain odottaa inspiraatiota ja oppimista, niin sitä saa kyllä odottaa. En usko että Cartier-Bressonin tai Caj Bremerin ekat rullat ovat mitään ainutlaatuista sisältäneet. Varmaan se lähtee siitä että on halu oppia, riittävästi silmää jota voi harjoittaa lisää, ja ennen kaikkea ajatus siitä mitä siltä kuvalta haluaa, mitä varmasti myös voi kehittää. Oppia näkemään ne yksityiskohdat, rajaukset ja tilanteet, joista saa kiinnostavan kuvan joka välittää tunteen ja on miellyttävä katsella.

Luulen, että turhan moni odottaa inspiraatiota ja valaistumista, ja liian harva haluaa kouluttaa itseään. Enkä sano tätä kenenkään yläpuolelta, vaan enemmänkin alaviistosta...

[hkoskenv]

Ovatko huiput tietoisesti opetelleet kuvaamaan, vai onko se vain tullut itsestään? Varmaan molempia on, mutta luulen että jos vain odottaa inspiraatiota ja oppimista, niin sitä saa kyllä odottaa. En usko että Cartier-Bressonin tai Caj Bremerin ekat rullat ovat mitään ainutlaatuista sisältäneet.

Kyllä huiput treenaavat aina määrätietoisesti. Ja heillä on oltava jonkinlainen visio hyvästä tavoitteesta, johon pyrkiä ja verrata kuviaan ja onnistumisiaan. Kun sitä ei ole, niin harjoittelumotivaation löytäminen on vaikeampaa.
Treeniin kuuluu kuvata massiivinen määrä kaikenlaisia omia kokeiluja, joiden ei ole tarkoituskaan olla niitä hyviä esittelykuvia, vaan kertoa miten jonkun yksityiskohdan muuttaminen vaikuttaa kuvaan.

Oppia näkemään ne yksityiskohdat, rajaukset ja tilanteet, joista saa kiinnostavan kuvan joka välittää tunteen ja on miellyttävä katsella.

Tarkoitin sitä, että noilla huipuilla on tuo tunne, joka esimerkiksi minulta puuttuu. Olen varma, että se on ollut heillä aina, ja on jonkinlaisessa muodossa suurimmalla osalla harrastajakuvaajia ja ihan tavallisia ihmisiäkin. Minulla sitä tunnetta ei ole. Joudun arvioimaan mekaanisella algoritmilla onko kuva yleisesti ottaen hyvä valokuvana, ja silti se on epävarmaa, koska sommittelusäännöt eivät ole eksakteja hyvyysfunktioita. Jos se arvio tulisi automaattisesti tunteena, niin valokuvauksen mekaniikka olisi paljon luontevammin opittavissa.

Minulle kuva on hyvä, jos sen kohde näkyy selvästi ja on kiinnostava. Kuva on vain väline informaation välittämiseen kohteesta. Enkä tiedä haluaisinko edes estetiikan tajua. Ilman sitä säästää paljon resursseja kun ei tarvitse välittää miltä asiat näyttävät. Toisaalta toisinaan kohtaa ristiriitoja, koska on hankala ymmärtää joidenkin muiden tarvetta panostaa niin paljon sellaisiin asioihin.

Luulen, että turhan moni odottaa inspiraatiota ja valaistumista, ja liian harva haluaa kouluttaa itseään. Enkä sano tätä kenenkään yläpuolelta, vaan enemmänkin alaviistosta...

Enpä tiedä, kun toisaalta puolet ihmisistä suorittaa yliopistopahvit ja alkeellisiimpiakaan hanttihommia ei saa tehdä ilman ammattitutkintoa ja paksua pakkaa kortteja ja todistuksia erilaisten kurssien ja koulutusten suorittamisesta tai ainakin maksamisesta. Miksi harrastuksissa pitäisi vetää täysillä. No, minä olen huono sanomaan, kun olen itse taipuvainen vetämään harrastukseni överiksi. Ja se on kaikki tai ei mitään, siksi ruuhkavuosina ei ole tullut aikaansaaduksi harrastusrintamalla oikeastaan mitään. Ei vaan jaksa. Mutta minulla se on enemmän teknistä ja tieteellistä asioiden opettelua, koska ei minulla tosiaan ole taiteellisia näkemyksiä ja visioita.

[nsamppa]

On kyl paljon tekemistä edessä. Yks iso liittyy ku vaihto pääkamerakseen P6K:n. Lähti pois oikeastaan kaikki automatiikka ja tuli rigi kouriin. Koko kuvausergonomia meni uusiksi ja siinä on kyl aika paljon opeteltavaa että sen saa ensinnäkin säädettyä itselleen sopivaksi ja etenkin oppii ymmärtämään mikä itselleen on sopiva. Onko follow focus oikealla vai vasemmalla. Onko lisäkahva vasemmalla, oikealla, molemmissa vai ilman. Mikä tasapaino. Jne. Nyt se kyl on alkanut hiljalleen iteroitumaan kohdilleen ja muutokset menee koko ajan pienemmäksi hienosäädöksi. Siltikin on pitkä matka siihen että oon samassa pisteessä ku raapaisee A7III:n käsiin. Siltikin etenkin matka on hieno kokemus.

Seuraava on sitten em. kameran filujen käsittely. Miten ne tarkemmin toimii jotta pystyy ymmärtämään paremmin mitä voi tehdä kuvatessa. Muutenkin värimäärittelyssä kehittyminen on ikuisuusaihe mikä olisi äärimmäisen tärkeä, mutta mikä ei niin hirveästi kiinnosta. Nyt kyllä tuntuu että kiinnostus kasvaa kun on käytössä herkullisimpia filuja.

Haastiksia kun teen paljon, niin pöydällä on myös niiden tekeminen paremmin. Tähän asti oon valoilla niitä tehnyt ja luonnonvalo on vähän roikkunut mukana ja tehnyt pohjan. Nyt olisi ajatuksena kääntää koko tuo paletti toisin päin. Samoin koko haastiksen rakentaminen ja sen protokollan kehittäminen ok pöydällä. Ja toki itse haastatteleminen.

Sitten kokonaan uutena työnä on striimailu. Niistä kun tehdään muutamat koostepätkät ja niitä pitää kuvata samalla, niin paljon pitää tehdä ajatustyötä sen kanssa että miten kuvata livetilanteessa kuvituskuvaa ilman että se live-lähetyksessä näyttää turhalta haahuilulta. Muutenkin koko livelähetyksen läpi vetäminen kaikkine haasteineen (ja niitä on paljon) on isona kehityksen kohteena.

Eli aivan hemmetin paljon on kehitettävää edessä. Aivan alussa tässä ollaan tekijänä.

[Konditiona]

Nauttisin kaikkein eniten katukuvaamisesta, mutta multa puuttuu se röyhkeys sen suorittamiseen. Tulee vaivaantunut olo, jos nostaa kameran tähtäysasentoon.

Mä nautin katukuvaamisesta ja teen sen täysin ilman röyhkeyttä.

Jos kuvaan maisemaa tai tilannetta niin, että henkilöt ovat rekvisiittana, niin lupaa tai henkilöiden häiritsemistä ei tarvita. Näissä kuvissa ihmiset ovat yleensä tunnistamattomia tai niin sivuosissa, että edes tunnistettavuus ei oikeastaan meinaisi mitään.

Jos kuvaan niin, että henkilö on keskeisessä tai pääroolissa, niin menen juttelemaan. Kysyn luvan kuvata. Ellen saa, en kuvaa. Jos saan niin kysyn vielä luvan julkaisemiseen. Ellen saa, poistan kuvat jotta ei tulisi vahinkojulkaisuja.

Noin 80% kysytyistä antaa luvan sekä kuvaamiseen että julkaisemiseen. Pyydän heitä olemaan omia itsejään, ei poseeraamaan. Jos poseeraavat vähänkin liikaa, niin en kuvaa tai hävitän kuvat nopeasti.

Kun lähestyn ihmisiä kuvaamisen vuoksi, niin lähestyn tietyllä nöyryydellä. Häiritsen heidän aikaansa aj huomionsuuntaamistaan. Jos ja kun suhtaudun heidän aikaansa ja vaivaansa kunnioittavasti, niin lupa ja luonnollisuus irtoavat usein.

En noudata muodissa olevia katukuvaustyylejä tai aihevalintoja. Sen sijaan haen jotain muuta, itseäni kiinnostavaa. Ihan erityisesti tykkään katu-, maisema-, ihmis- ja ilmiökuvauksen yhteisellä alueella liikkumisesta. Voisi jopa sanoa, että katukuvaan eräänlaisella urbanrural/ruralurban -asenteella. Ehkä sitä voisi kuvata myös junttihenkiseksi katukuvaamiseksi tai maalaiskaupunkilaisuuden esille tuomiseksi.

Katukuvaamisessa käytän mieluiten yhdistelmää 6D2 + 40/2. pannukakku ja hihnana Peak Designin Cuff. Kohtalaisen pieni kamerakokonaisuus killumassa huolettomasti sormenpäiden varassa rannehihnan varmistamana on vähemmän pelottava ja vähemmän vakavasti otettava kuin isompi putki + kaulahihna.

Eräs erittäin tuttu aloitteleva kuvaaja käyttää katu- ja kuljeskelukuvaamisessa yksinomaan komboa 250D + EF-S 24/2.8 pannukakku + Cuff. Kyseisellä henkilöllä tuo yhdistelmä toimii aivan loistavasti. Osasyynä on yhdistelmän pienuus ja se, että kyseinen lasi piirtää kontrastikkaasti ja tarkentaa tarvittaessa lähelle. (Lyhyet etäisyydet unohdetaan usein katukuvauksessa. Niilläkin voi erottua edukseen.)

Jos pitäisi joku vinkki heittää, niin sanoisin, että etsi se, mistä nautit ja tee sitä siihen suuntaan josta nautit. Nautinto lisää oppimista ja tekee virheistäkin oppimisen kivuttomammaksi. Ja jos olet ujo, niin sovita katukuvauksesi niin että se hyödyntää ujouttasi. Älä yritä toimia vastoin sisintäsi vaan hyödynnä sen piirteitä.

[Konditiona]

Sen jälkeen kun vastasin DorianBluelle tähän...

Nauttisin kaikkein eniten katukuvaamisesta, mutta multa puuttuu se röyhkeys sen suorittamiseen.

.. tuli uusi Sean Tuckerin tuubiklippi.

Tucker on ujo, sisäänpäinkääntynyt, hälinää ja ihmisiä välttävä, vähän eristäytyvä... ja yksi tämän ajan parhaista ja tunnetuimmista katukuvaajista. Hän elää sillä.

Dorian... Kannattaa katsoa tämä.

https://www.youtube.com/watch?v=BitAhI6LNrs" onclick="window.open(this.href);return false;

Ja tuolla on tyypin tuotantoa joku vaivaiset 2 300 ruutua.

https://www.instagram.com/seantuck/" onclick="window.open(this.href);return false;

[Hannu KH]

Katsotaan mitä uusi erellistä pienempi suurkuvatulostin tuo tullessaan....
Pitää kattella hyviä tulostuspapereitakin, uusia.

[nsamppa]

Mä aloitin pitkästä aikaa musavideoproggiksen. Nyt ku toi jälkikasvu vähän kasvanu ni on ihan pikkuinen lirppu energiaa ja vielä pienempi lirppu aikaa käyttää. Frendeiltä tulossa levy ja keksin niille ihan hassun idiksen mikä on aika simppeli, kevyt ja halpa toteuttaa. Mut siinä on aika magee kehityksen kohde itelle ja sen projektin otankin harjoitustyönä. Siinä pitää yhdelle hahmolle saada taiottua erilaisia tunteita; itsevarmuus, epäusko, tuohtumus, turhautuminen, suuttumus, viha, pelko, kauhu, kuolemanpelko ja helpotus. Nää on tosi mielenkiintoista käsikirjoittaa ja ohjata niin että näyttelijä ymmärtää mitä hahmo kokee milläkin hetkellä ja miksi. Saa tosi tarkkaan miettiä miten tilanne etenee niin että se olisi edes aavistuksen uskottava. Onneksi on harrastukset millä ei oo oikeastaan muuta väliä ku se että niitä on pirun kiva tehdä.

[jaeaetee]

Pitäisi keskittyä yksinkertaistamiseen, kun kuvaa MV eli BW. Huomaan, että tahdon kuvata samalla lailla kuin digillä väriä, eli värit ja tarkka rajaus ja sommittelu tekee kuvasta suuren osan. Mustavalkoisena ja vielä wanhalla idän kalustolla ko. lähestymistapa ei toimi sitten ollenkaan. Pitäis keskittyä jatkossa enemmän selkeään kohteeseen ja kaikki turha kuvasta vek.

[janne.]

ei ole tarvetta parantaa

[Kapama]

..., kun kuvaa MV eli BW.

No johan menee hauskaksi. Eikö voi enää käyttää yleisesti käytettyä suomenkielistä lyhennystä MV , joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustavalkoista. Pitääkö sekin selittää englanniksi, että teinit ja täällä oleva aiantuntijajoukko ymmärtäisivät.

Kapa

[JL Anttola]

Eikäko se MV tarkottaa WTF... siis Wellcome to Finland!

[jaeaetee]

..., kun kuvaa MV eli BW.

No johan menee hauskaksi. Eikö voi enää käyttää yleisesti käytettyä suomenkielistä lyhennystä MV , joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustavalkoista. Pitääkö sekin selittää englanniksi, että teinit ja täällä oleva aiantuntijajoukko ymmärtäisivät.

Kapa

No melkein nykyään pitää, jokuhan voi ottaa sen vaikka Mitä V****a -kuvaamisena :D Mitä se toki ajoittain onkin.

[mjuhani]

Kyllähän niitä kuviaan parhaiten parantaa opiskelemalla muutaman vuoden valokuvailmaisun perusteita, ja altistamalla ilmaisunsa jatkuvan vertais ja ex cathedra kritiikin ja kehittävän palautteen kohteeksi. Sen ohella voi pohtia aiheen valintaa ja sen käsittelyä. Sitten vain kuvaamaan. Siihen kuvaimaisun parantamiseen puolestaan riittää yhtä hyvin NikonD40 kuin Fujifilm gfx 100. Opiskelulla en nyt tässä tarkoita mitään valokuvaseuran kurssia, vaan muutaman vuoden opiskelua kotimaisessa tai ulkomaisessa alan oppilaitoksessa pätevöityneiden opettajien johdolla.

[Hannu KH]

Kyllähän niitä kuviaan parhaiten parantaa opiskelemalla muutaman vuoden valokuvailmaisun perusteita, ja altistamalla ilmaisunsa jatkuvan vertais ja ex cathedra kritiikin ja kehittävän palautteen kohteeksi. Sen ohella voi pohtia aiheen valintaa ja sen käsittelyä. Sitten vain kuvaamaan. Siihen kuvaimaisun parantamiseen puolestaan riittää yhtä hyvin NikonD40 kuin Fujifilm gfx 100. Opiskelulla en nyt tässä tarkoita mitään valokuvaseuran kurssia, vaan muutaman vuoden opiskelua kotimaisessa tai ulkomaisessa alan oppilaitoksessa pätevöityneiden opettajien johdolla.

Itte käytin opiskeluun yhteensä 5 vuotta.
On aika opettavaista ottaa jurytyksen murskakritiikki vastahan, mutta selvittiin siitä.

[Kapama]

Kyllähän niitä kuviaan parhaiten parantaa opiskelemalla muutaman vuoden valokuvailmaisun perusteita, ja altistamalla ilmaisunsa jatkuvan vertais ja ex cathedra kritiikin ja kehittävän palautteen kohteeksi. Sen ohella voi pohtia aiheen valintaa ja sen käsittelyä. Sitten vain kuvaamaan. Siihen kuvaimaisun parantamiseen puolestaan riittää yhtä hyvin NikonD40 kuin Fujifilm gfx 100. Opiskelulla en nyt tässä tarkoita mitään valokuvaseuran kurssia, vaan muutaman vuoden opiskelua kotimaisessa tai ulkomaisessa alan oppilaitoksessa pätevöityneiden opettajien johdolla.

Itte käytin opiskeluun yhteensä 5 vuotta.
On aika opettavaista ottaa jurytyksen murskakritiikki vastahan, mutta selvittiin siitä.

Saatu on myös ., mutta ne olivat opettavaisia, vaikka välillä v.....i

Tännehän ei uskalla tuollaisesta kokemastamme laittaa edes 1/3-sordiinolla, kun jo silloin menee herne nenään ja itketään, kun ottaa kipeää. Sitten haukutaan kritiikin kirjoittajaa.

Kapa

[mvert]

Jos täällä erikseen pyytäisi tuohon muutamassa edellisessä viestissä kuvattuun tyyliin saatua kritiikkiä, niin voisikohan sitä saada? Vai tulisiko kommentit kirjoitettua kuitenkin jonkun filtterin läpi?

Itsellä ei ole intoa lähteä opiskelemaan alaa, kun vakityö vie jo ihan riittävästi aikaa. En ole myöskään valokuvaamisesta meinannut toista ammattia hommata. Kirjoista saatu oppi taas unohtuu nopeasti ihan siitä syystä, että välillä on pitkiä taukoja kuvaamisessa. Kuvaaminen on kuitenkin niin mukavaa puuhaa, että mielellään siinä kehittyisi.

Suurin osa ottamistani kuvista on kuitenkin sellaista huttua, ettei niitä edes kehtaa esille laittaa ja niissäkin mitä esille tulee laitettua huomaan usein paljon korjattavaa heti sen jälkeen kun kuvaa käy vaikkapa pädillä jälkikäteen katsomassa. Paljon pitäisi oppia ihan kaikesta kuvaamiseen liittyvästä.

[ttuplai]

Kyllähän niitä kuviaan parhaiten parantaa opiskelemalla muutaman vuoden valokuvailmaisun perusteita, ja altistamalla ilmaisunsa jatkuvan vertais ja ex cathedra kritiikin ja kehittävän palautteen kohteeksi. Sen ohella voi pohtia aiheen valintaa ja sen käsittelyä. Sitten vain kuvaamaan. Siihen kuvaimaisun parantamiseen puolestaan riittää yhtä hyvin NikonD40 kuin Fujifilm gfx 100. Opiskelulla en nyt tässä tarkoita mitään valokuvaseuran kurssia, vaan muutaman vuoden opiskelua kotimaisessa tai ulkomaisessa alan oppilaitoksessa pätevöityneiden opettajien johdolla.

Itte käytin opiskeluun yhteensä 5 vuotta.
On aika opettavaista ottaa jurytyksen murskakritiikki vastahan, mutta selvittiin siitä.

Saatu on myös ., mutta ne olivat opettavaisia, vaikka välillä v.....i

Tännehän ei uskalla tuollaisesta kokemastamme laittaa edes 1/3-sordiinolla, kun jo silloin menee herne nenään ja itketään, kun ottaa kipeää. Sitten haukutaan kritiikin kirjoittajaa.

Kapa

Ero on toki myös siinä, et opiskellessa kritiikki tuli suoraan päin näköä (ainakin itellä) - kuin myös myöhemmässä vaiheessa esim. ammattivalokuvaajien tuomaroinneissa tai pofo-katselmuksissa. Netin ja kirjoitetun sanan ongelmat ovat vähän toiset. Esim. kirjailijat vetää melkoisen herneen nenään ammattikriitikoiden arvioista - eivät ehkä julkisesti, mut takahuoneessa kyllä ja aina kaikki ei ole vain kritiikin sisältöön kohdistuvaa (eikä auta vaik tulis 1000 kehuvaa, koska yhden negatiivisen muistaa paremmin - tutkittu luku on jossakin 3-5 kertasen välillä). Ero on myös siinä, et voiko kritiikin vastaanottaja antaa takasin siinä vaiheessa, kun vielä korvat punottaa vai pitääkö ensin mennä kotio itkemään maailman pahuutta. Tarkoittaa, et hetken mielijohde ei ole ihan sama kuin myöhempi itsetutkiskelu asiasta, mut jos suunsa pääsee avaamaan joutuu eri tavalla itselleen perustelemaan reaktion (valehtelemaan sen itselleen oikeutetuksi). Kalteva pinta on ihan aito ilmiö, mut koskee enempi omia tekoja (tai kyseessä on oikeastaan pyramidi ja aika pienet päätökset vaikuttavat miltä sivulta lopulta valuu alas - ja riittävän nopea takaisinkytkentä vetää puoleen väliin jolloin korjaus on hankalaa). En siis vetäis puolianonyymistä kirjoitetusta nettimaailmasta mitään johtopäätöksiä siitä millaisia ihmisiä oikeasti istuu näppäimistön ääressä tai siitä, et joskus ennen jossakin oli toisin. Netti vääristää kaiken kokemuksen. Tietokoneessa/puhelimessa pitäs olla sellanen viiden vuorokauden aikalukko - nyt tää on sellanen vessanseinä ja jokaisella on tussi kädessä 24/7 (twitteri on toi kaikki potenssiin 8,7).

Yksi vaihtoehto on mennä muutamaksi vuodeksi yläkouluun opettajaksi - teineiltä ei kritisoiminen lopu - siitä joko selviää tai siirtyy mellakkapoliisiksi, koska opettajana ei saa käyttää kaasusumutinta. Opettamisessa korostetaan itsereflektiota, koska se on kans yksi noita ammatteja missä itse työstä ei usein saa kritiikkiä (jos noit teinejä ei lasketa) - on jopa haastavampaa olla aidosti itsekriittinen sortumatta liioitteluun kuin sietää muiden kritiikkiä. Ja todellinen kasvu ei synny ulkoisista tekijöistä vaan sisäisistä - toki alkuvaiheessa on riippuvaisempi ulkoisista vaikuttimista, mut mikään kestävän kehityksen tie se ei ole.

[©pjm]

ttuplai osaa tuon asian sivusta kirjoittamisen, jotenkin aina tulee mieleen että hän on jossain yliopiston pienessä suojatyöhuoneessa tuhlaamassa elämänsä päiviä.

Siis suomeksi:
Tuossa kirjoituksessasi ei kyllä miun mielestä ole mitään mikä liittys itse aiheeseen.


Osaa meikäläinen enää tässä iässä niitä parantaa, siis itte opittuja kuvaustaitoja. Mut se siitä kun itte oon kehityskelvoton tapaus ja kuvat just mitä on...