Arvosta keskustelukumppaniasi

[reksi]

Siinä on sama asia kuin mitä yritin sanoa tuossa edellä: adelen postikortit saattavat olla ihan vilpittömässä mielessä lähetettyjä. Jos joku niistä loukkaantuu, se on loukkaantuneen oma vika ja henkinen ominaisuus.

Entä miten minun pitäisi suhtautua omaan syndroomaani. Töissä joudun karsimaan v*ttuilua (onnistuu aika huonolla menestyksellä), mutta vapaa-ajalla koen itseeni kohdistuvan v*ttuilun pelkäästään virkistäväksi? Onko tämä luonnehäiriö?

[jarit]

Loistava avaus Doccilta ekalla sivulla, hyvä näkökulma ja sen argumentaatio tavalla johon on helppo ottaa kantaa: Olla puolesta tai vastaan kehityssuunnasta ja keskustelutasosta johon dc.net on kulkenut viimeiset kuukaudet. Lisäksi docci heitti hyvän haasteen Matille aiheesta; aikooko hän tehdä tilanteella jotakin normaalin katseella seuraamisensa lisäksi?

Tosin tunnettuun ja ennustettavaan tapaan, vähän ennen toisen sivun loppua juttu lähti lapasesta ja alkoi saavuttamaan palstan normaalia tasoa jollaisena se on jatkunut melkein viimeisiin kommentteihin saakka. Analyysiini keskustelusta tosin ei ole erityisen eksakti koska skippasin ylitse muuttaman mukahauskan ja tekonäppärän sivun keskinkertaista v_ttuilua ja perustelua sen merkityksestä valokuvataiteilijoille.

Epäilen omien kokemusteni mukaan että jossain vaiheessa tälläinen puoli-älykäs sanoilla kikkailu, huolimattoman kysymyksen sivulauseeseen tarttuminen ja sen tarkoituksellinen väärin ymmärtäminen jolloin kysymykseen vastaaminen ja vinkkien jakaminen jää tuon muun kohinan alle, alkaa ketuttamaan keskimääräistä valokuvauksen harrastajaa. Siis epäilen....ei ole faktoja asian puolesta tai vastaan.

Kenties kyse onkin siitä Matti kokeneena harrastajana ja modena näkee v_ttuilun yhtä merkittävänä kuin perus-valokuvaustekniikan, jälkikäsittelyn,taiteellisen ilmaisun jne oppimisen ? Kenties ??
Veikkaan kuitenkin että hänellä ei ole vain rohkeutta ja näkemystä antaa kunnolla bannia tuolle reilun kymmenen äänekkäimmän poskisolistin kuorolle jotka kuitenkin pystyvät tuottamaan hyvää sisältöä palstalle jos vain viitsivät.

Ymmärrän toki että modena oleminen herkkien taiteilijoiden keskellä on vaikea tehtävä eikä kaikkia voi miellyttää, se on ihan selkeä juttu. Mutta fiilis joka on aistittavissa tästä ja D3 -threadistä, viittaa että jengi äänestää sormillaan muihin urleihin, ei varmaakaan palvele harrastajia pidemmällä aikavälillä?

[jarit]

Entä miten minun pitäisi suhtautua omaan syndroomaani. Töissä joudun karsimaan v*ttuilua (onnistuu aika huonolla menestyksellä), mutta vapaa-ajalla koen itseeni kohdistuvan v*ttuilun pelkäästään virkistäväksi? Onko tämä luonnehäiriö?

Vähän sama tilanne täällä, mutta koen sen toisin: dc.netin lukeminen illalla on kun toisi töitä kotiin....ei vaan viitsisi...

[Petu1]

Kenties kyse onkin siitä Matti kokeneena harrastajana ja modena näkee v_ttuilun yhtä merkittävänä kuin perus-valokuvaustekniikan, jälkikäsittelyn,taiteellisen ilmaisun jne oppimisen ? Kenties ??
Veikkaan kuitenkin että hänellä ei ole vain rohkeutta ja näkemystä antaa kunnolla bannia tuolle reilun kymmenen äänekkäimmän poskisolistin kuorolle jotka kuitenkin pystyvät tuottamaan hyvää sisältöä palstalle jos vain viitsivät.

Banaania nyt on turha alkaa jakamaan, jos joku välillä tuulettaa reippaan suunsoiton muodossa. Ei tämäkään touhu nyt saa olla liian vakavamielistä. Jos "turha" kohina ja ajoittaiset liekitykset poistetaan, jääkö jäljelle enää muuta kuin pari viestiä viikossa asiaa ja loppuaika "objektin" tai "kakkulan" kyselyä koira- ja skedekuvaukseen, kun "juuri ostin Canonin D400 kameran"?

Kyllä DC:llä on myös viihdearvonsa keskustelujen myötä ja jos joku siitä ahdistuu liikaa ja oikeasti, kun poskisolistit toisiaan nokittavat, on mielestäni tavallisen totinen torvensoittaja.

[reksi]

Entä miten minun pitäisi suhtautua omaan syndroomaani. Töissä joudun karsimaan v*ttuilua (onnistuu aika huonolla menestyksellä), mutta vapaa-ajalla koen itseeni kohdistuvan v*ttuilun pelkäästään virkistäväksi? Onko tämä luonnehäiriö?

Vähän sama tilanne täällä, mutta koen sen toisin: dc.netin lukeminen illalla on kun toisi töitä kotiin....ei vaan viitsisi...

Mukava kuulla että joku muukin kokee samanlaista. En tiedä jotuuko tämä ammatista ja/vai muusta harjaantumisesta, mutta verenpaine ei nouse, vaikka joku tulisi lankaa pitkin, heristäisi nyrkkiä naaman edessä tai räksyttäisi suu vaahdossa ja nenässä kiinni. Kaiken tuon olen kokenut moneen kertaan, ja joka kerta kun proseduuri käynnistyy, ajattelen lopputulemaa eli tilanteen rauhoittumista ja keskinäiseen ymmärtämiseen pääsemistä. Ja silloin kun yhteiseen näkemykseen ei päädytä, mielenmaltti kumminkin voittaa ja pelastaa kummankin osapuolen kasvot.

[adapteri]

Siinä on sama asia kuin mitä yritin sanoa tuossa edellä: adelen postikortit saattavat olla ihan vilpittömässä mielessä lähetettyjä. Jos joku niistä loukkaantuu, se on loukkaantuneen oma vika ja henkinen ominaisuus.

Entä miten minun pitäisi suhtautua omaan syndroomaani. Töissä joudun karsimaan v*ttuilua (onnistuu aika huonolla menestyksellä), mutta vapaa-ajalla koen itseeni kohdistuvan v*ttuilun pelkäästään virkistäväksi? Onko tämä luonnehäiriö?

Kuten tuossa aikaisemmin yritin sanoa, loukkaantuminen ei välttämättä ole sanojan syy vaan usein kuuntelijan (lukijan) oma reaktio.

Minä olen tulkinnut asiaa joskus niin, että tosiasiat satuttavat enemmän kuin ihan ohi menevät hiutaisut. Jos joku sanoo, että kamerani on huono, se ei tunnu yhtään missään, jos tiedän kamerani olevan todella hyvä. Jos taas olen epävarma, pelkään totuutta ja se voi tuntua ikävältä.

Jos joku sanoo minua tyhmäksi, se sattuu silloin, jos olen juuri tehnyt jotain tyhmää ja koen itseni tyhmäksi. Se on silloin lähempänä tosiasiaa. Sen sijaan minua voi tavallisesti sanoa tyhmäksi ihan vapaasti, se ei hetkauta mitenkään silloin, kun en ole tyhmä.

Jos työssä ollessa sanomiset kolahtavat, niissä lienee sen verran totuutta takana, että itsevarmuus ei riitä niitä asioita kumoamaan. Lihavalle lihavuudesta haukkuminen tuntuu pahemmalta kuin laihalle saman asian sanominen. Siinä välissä on lukemattomia ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä painoonsa. Heille se kolahtaa, olivat he lihavia tai eivät. Anorektikolle mikään ei ole kamalampaa kuin lihavaksi sanominen. Aina kyse ei siis ole absoluuttisesta totuudesta vaan siitä, miten kuulija ottaa sen totuutena.

Me, joiden itsevarmuus on horjahtamaton, joiden ego on riittävä ja jotka vielä osaamme, meitä ei voi loukata muuta kuin totuudella. Loukkaantuminen ja suututtaminen (ärsyttäminen tms) voivat sitten taas olla eri asioita.

On olemassa sanonta: se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos sanominen kalahtaa, siitä alkaa älinä. Ne, joita sanotaan herkkätunteisiksi, kokevat sen kalahduksen paljon herkemmin kuin muut.

Itsevarmuuden näkee myös siinä, uskaltaako itse valita kameransa vai kysyykö sitä muilta. Jos kysyy muilta, paljon herkemmin loukkaantuu myöhemmin kameraan kohdistuneista arvosteluista.

Yllä olen yksinkertaistanut tilannetta huomattavasti. Älkää nyt vaan taas ottako noista asioista nokkiinne. Ylläolevaa kirjoittaessani en ole ajatellut ketään dc.nettiläistä, joten jos kalahtaa, vika on pelkästään lukijassa.

[reksi]

Me, joiden itsevarmuus on horjahtamaton, joiden ego on riittävä ja jotka vielä osaamme, meitä ei voi loukata muuta kuin totuudella.

Loukkaantuminen on defensiivinen reaktio, jolla pyritään säilyttämään illuusio jostain. imo

Senverran tuota imoa vielä täydennän, että totuutta imolla ei ole. On vain subjektiivisia kokemusmaailmoja jotka sisältävät illusoorisia arvolatauksia ja joita eri tavoin täydennetään ja puolustetaan, jotta ego eli minän funktiot pysyisi koossa. Siksi meillä on mielipiteitä (omia ja muiden) - joiden (ja joihin kohdistuvien palautteiden) kautta muodostamme käsityksen siitä keitä olemme ja mikä on suhteemme muihin. Niistä muodostuu yksilöiden ja ryhmien identiteetin rajapinta.

[nokku]

Blaablaa hohhoijaa..foorumin alfaurokset ottavat taas mittaa toisistaan.
Te kaikki olette niin ansainneet toisenne :D

[Ensenada]

Me, joiden itsevarmuus on horjahtamaton, joiden ego on riittävä ja jotka vielä osaamme, meitä ei voi loukata muuta kuin totuudella.

Loukkaantuminen on defensiivinen reaktio, jolla pyritään säilyttämään illuusio jostain. imo

Olen pitkälti kääntymässä tämän kannalle. Loukaantuminen on puolustusreaktio mutta ei kategorisesti totuuden kieltämistä. Loukaantuminen on osa tunneelämää, samoin naljailu. Krooninen naljailu tai loukaantuminen on merkki jostakin mutta niin myös näiden kieltäminen. Herää kysymys, kuka haluaa tietentahtoen kaventaa omaa tunneskaalaa vapaaehtoisesti?

Olin lisäämässä Adeleeta v*ttuilijoiden listalle dcnetin hyvätahtoisimpan v*ttuilijan, v*ttuilija joka v*ttuilee aina lähetyssaarnaaja asennossa. Mutta ehkä kyse onkin v*ttuilijoiden lumiukosta joka on umpijäässä kesät talvet ja lämpenee vain kahviautomaatista.

Omnipotenttinen käsitys itsestä on usein myös illuusioita.

[reksi]

lähetyssaarnaaja asennossa.

Nykyään kuuluu sanoa nimikkolähettiasennossa.

[reksi]

kuka haluaa tietentahtoen kaventaa omaa tunneskaalaa?

Vastaan: Ne jotka popsivat mielialalääkkeitä. Mutta asiaan, koska pallon pinta on rajallinen kaikki taistelevat kaikkia vastaan. Avoimmesti v*ttuillen kuten syöpäsolut, kulttuureiksi kutsutuilla viruksilla, tilastoilla jne. V*ttuilujen määrä on rajaton.

[adapteri]

Adele jossain vaiheessa yritti sanoa, että hänellä ei ole sellaista uskonnollista vakaumusta. Se siis tarkoittaa, että nimikkolähetti on myös mahdottomuus. Kyseessä täytyy olla vapaaehtoinen kehitysaputyöntekijäasento.

[adele]

Me, joiden itsevarmuus on horjahtamaton, joiden ego on riittävä ja jotka vielä osaamme, meitä ei voi loukata muuta kuin totuudella.

Loukkaantuminen on defensiivinen reaktio, jolla pyritään säilyttämään illuusio jostain. imo

Senverran tuota imoa vielä täydennän, että totuutta imolla ei ole. On vain subjektiivisia kokemusmaailmoja jotka sisältävät illusoorisia arvolatauksia ja joita eri tavoin täydennetään ja puolustetaan, jotta ego eli minän funktiot pysyisi koossa.

Lapset ja lapsenmieliset. Reksin tai kenenkä tahansa käsitys, että totuutta ei ole, on väärä. Totuus on asia, josta ei synny riitaa kahden ihmisen välillä edellyttäen, että näillä molemmilla nousee hissi vintille asti.

Tällainen totuus, josta ei synny väittelyä kahden tervejärkisen väillä on esimerkiksi se, että Aurinko nousee Helsingissä aamulla. Voisin luetella muitakin vastaavia esimerkkejä.

Ongelma syntyy kun emme näe mitä on, vaan alamme tulkita. Tai ei se tulkintakaan välttämättä pahaa ole, koska se voi auttaa ihmistä selviytymään. Asiat menevät sekaisin siinä vaiheessa kun alamme pitää tulkintaamme maailmasta yhtäpitävänä totuuden kanssa.

Vanhus kaatuu suojatiellä kuorma-auton ajaessa hänen päänsä yli. Ympärillä olevista, tapauksen näkevistä, jokainen luo oman näkemyksensä. Paikalla olevan muusikon mielestä tärkeintä on haljenneen kallon rusahduksen ääni, se toimisi jossain kappaleessa hyvin. Toinen surkuttelee miettiessään omaisten menetystä. Kolmas voi pahoin oksentaen, koska tapaus muistuttaa häntä kipeästi elämän sattumanvaraisuudesta ja aikamme rajallisuudesta.

Kaikki nämä valinnat ovat yhtä tosia ja yhtä epätosia. Totuus, josta kaikki paikalla olleet voivat olla yksimielisiä, on että vanhus kaatui suojatiellä kuorma-auton ajaessa hänen päänsä yli. Loppu on puhdasta mielikuvitusta ja valintoja meidän jokaisen pään sisällä ja näistä fantasioista, joilla ei ole tekemistä totuuden kanssa, voidaan riidellä loputtomasti.

[adele]

Loukaantuminen on puollustusreaktio mutta ei kategorisesti totuuden kieltämistä

Oikein ja väärin. Loukkaantuminen on puolustusreaktio, ja se pohjaa aina totuuden kieltämiselle.

Jos elät totuudessa, siis tietoisena, tiedät mitä olet ja mitä edustat. Jos olet tietoinen, tiedät itsestäsi, että olet vaikka muiden ominaisuuksiesi lisäksi epärehellinen, varas, valehtelija ja epäluotettava.

Jos joku ulkopuolinen sitten kutsuu sinua epäluotettavaksi ja epärehelliseksi varkaaksi, niin miten se vaikuttaa sinuun. Ei mitenkään, koska jo tiesit asian. Suhtautumisesi tähän viestin tuojaan on aivan sama kuten suhtautuisit henkilöön, joka suurena ihmeenä kertoo, että Aurinko on tänäänkin noussut. Tuskin haluat vetää häntä lättyyn?

Jos taasen tiedät, että pyrit parhaasi mukaan olemaan rehellinen ja luotettava, seuraten tietoisena elämääsi ja joku joku ulkopuolinen tulee syyttäen sinua epäluotettavaksi ja epärehelliseksi varkaaksi, niin miten se vaikuttaa sinuun. Ei mitenkään, koska tiedät, että se ei pidä paikkaansa.

Tämä tietysti edellyttää, että tiedät mitä olet. Tämän tiedon saa vain tarkkailemalla itseään. Itsensä tarkkailu on omien valintojen ja tunteiden tarkkailua. Nouset itsesi ulkopuolelle. Tarkkailet itseäsi puuttumatta mitenkään toimintaasi. Sinä vain näet, mikä on. Et lisää näkemääsi mitään, etkä sieltä mitään poista. Et syyllistä, etkä tuomitse. Ajan kanssa kuvasi itsestäsi muodostuu totuuteen pohjaavaksi. Kun kuva itsestäsi on totuudellinen ei kukaan, eikä mikään sitä sanomallaan tai toiminnallaan voi horjuttaa, koska tiedät itse mitä olet.

Jos kuvasi itsestäsi perustuu omiin mielikuviisi yhdistettynä hurskaisiin toiveisiin, eli puhtaalle valheelle, kuten kollektiivisessa unessa vaeltavan omakuva perustuu, saadaan aikaiseksi tällainen nollaketju jossa vängätään itsestäänselvyyksistä ja loukkaannutaan.

Jos joku haluaa nokakkain keskustella kirjoittamistani asioista, niin mielelläni sen teen.

[adele]

Mitenkäs Adele hoidat sen dilemman, että lähettäessäsi kuvausmatkoiltasi postikortteja (tai tekstiviestejä) ne voidaan tulkita v*ttuiluksi ja samoin käy jos jätät lähettämättä?

En mitenkään. Ongelma on vastaanottajan. Minä toimin kuten itse parhaaksi näen.

[reksi]

Tällainen totuus, josta ei synny väittelyä kahden tervejärkisen väillä on esimerkiksi se, että Aurinko nousee Helsingissä aamulla.

Älä Adele vastaa ennenkuin hissisi on ehtinyt ylimpään. Kahden nikonistin puhe Canonin p*skuudesta on siis osoitus siitä, etteivät nikonistit ole täysin tervejärkisiä?