Kolmen tunnin session aikana sain kuvattua viskisiepon ja levitoivan harmaajuopon.
Järvellä mekkaloi lauma tööttilintuja, nuoria sellaisia kun eivät styylanneet.
Napattuani tämän karelialais-gallen-kallelalaisen mestariteoksen aloin pohtimaan homman mielekkyyttä. Toisin kuin virallinen liturgia määrää, en edes pidä laulujoutsenista. Niiden käytös on typerää ja riidanhaluista. Piruako niitä kuvaamaan?
Persus alkoi olla sangen puutunut ja luonto kutsui voimallisesti puskaa katsomaan. Muistin sekä avata että sulkea sepaluksen ja tätä toimenpidettä tehdesssäni näin kalasääsken saapuvan isoa lahnanrentaalia roikottaen metriä korkealla vedestä.
Juu ei, en ehtinyt kameran luokse linnun vetäessä kohdallani korkeutta että natina vain siipinivelistä kuului. Taisin minä kiroilla hiukan.
Seuraavaksi missasin ääneti liitävän kurkiparin parinkymmenen metrin päästä. Mahtava suhina muuten siivistään lähtee. Kuvattuani vielä nuolihaukan perspuolen arvelin että eiköhän tämä ollut nyt tässä.
Tiedän olevani valkopartainen vanha köntys, vaikka västäräkki olisi irvailemattakin. Motoriikka ja reaktionopeus ovat viimevuodesta pelottavasti heikentyneet, saas nähdä millaiseksi klähmyksi sitä meneekään. Hirveästi ei tarvitse lentokuvia kolmesatasella kohta yrittääkään, harakoille menevät jo nytkin suurin osa. Ja silmälasit vielä riesana, höh. Taitaa olla parasta kun keskittyy hitaampiin kohteisiin, tuollainen vetouistelijan vauhti on sopiva.
Valmistautuakseni tulevaan aloin harjoittelemaan vielä hitaampien kohteiden kuvausta.
Rentukka on maailman keltaisin asia, sanoisin. Pettymyksen karvasta leipää voi kompensoida myös ketunleipiä kuvaamalla.
Kukkakuvat sopivat erinomaisesti vanhalle osapäivähipille. Sitten kun nekin alkavat tympäistä, niin täytyy tehdä niinkuin laulussa sanotaan:
Terveisiä Jaanalle, naula päähän ja baanalle!
300-millinen pysyypi nyt laukussa, ainakin toistaiseksi. Olipa helevetin hyvä asia, etten vielä kutosen canuunaa hankkinut, hukkaan olis fyrkat menneet...
