Loppuviikosta näytti siltä, että lounais-Suomen alueelle syntyisi ukkosia. Kylmä rintama oli tulossa pohjoisesta, joka helteisen ilman ja merituulen avustuksella tulisi synnyttämään kohtalaisen voimakkaita ukkossoluja. Tuulta ei pahemmin ollut luvassa, joka tarkoitti, etteivät ukkoset olisi kovinkaan nopealiikkeisiä.
Aamulla keli oli hiostava. Katselin, kuinka ensin taivaalle ilmestyi vallinharjapilveä, tämän jälkeen korkeita kumpuja. Kello 14 alkoivat ensimmäiset jyrähdykset kaikumaan ilmassa. Katsoin sadetutkasta, että Turun suunnasta olisi tulossa mukava ukkossolu. Lähdin sitä vastaan, vaikkakaan se ei tuolloin salamoinut. Arvioin kuitenkin, että päästyään paremmin mantereen päälle, se vahvistuisi. Ja niin kävikin.
Pilvi jyrisi alle minuutin välein ja maa- sekä pilvisalamoita näin runsaan tusinan. Keli oli järkyttävän nihkeä, paita liimautui kiinni ihoon.
Kohta pilvi lipui ohi ja lähdin sen perään. Sain muutaman kuvan talteen, mutta mitään ihmeellistä niissä ei näkynyt.
Turun suunnalla näkyi erittäin tumma sateenjalka ja katsoin tutkasta, että sinne oli juuri syntynyt uusi solu. Ajoin Vanhalinnaan ja kipusin kalliolle. Harmikseni totesin, että solu oli kuolemassa, joten lähdin kotiin. Huimasi ja väsytti. Olin ollut pari tuntia helteisessä kelissä juoksentelemassa pitkin poikin ja nestehukka otti veronsa.
Kotona söin pikaisesti ja totesin, että äsken kuolleen solun eteläpuolelle oli noussut uusia. Hyppäsin takaisin auton rattiin ja kiiruhdin pitkin hiekkateitä paikkaan, jonne arvioin pilvien saapuvan.
Ja millainen pilvi siellä odottikaan. Upea, lähes musta sadeseinä läheni hiljalleen. Aurinko oli piilossa pilven takana ja salamat löivät sadeseinän eteen. Parempaa ei voisi toivoa.
Kohta pilvi oli niin lähellä, että salamat iskivät alle kilometrin päähän ja pilvestä saapuva puuska alkoi heiluttamaan puita ja viljaa. Salamointi yltyi. Pilvi välkkyi noin kymmenen sekunnin välein ja repivä jyrinä oli lähes tauoton. Mahtavaa!
Salamointi alkoi pelottamaan, mutta odotin kuitenkin vielä hetken. Syöksyvirtaus näkyi alle kilometrin päässä. Se nosti tullessaan pelloilta ja tiestä pölyä.
Lopulta itsehillintä petti, otin viimeiset kuvat ja juoksin autolle.
Lähdin ajamaan poispäin pilvestä toiveissa päästä kuvaamaan se uudelleen. Ja pääsinkin. Pilvi salamoi lähes tauotta ja sitten pamahti. Toivoin, että kamera olisi saanut tämän kiinni ja se toive toteutui!
Sitten, sade sai kiinni ja juoksin taas kerran autoon, raskaiden pisaroiden piiskatessa ja repivän paukkeen antaessa lisäpontta juoksuuni. Lähimmät salamat löivät alle 300 metrin päähän.
Päästyäni kotiin olin aivan kuitti mutta onnellinen. Jännä, euforinen tunne saapui ja olin hetken kuin pilvissä. Olin juuri saanut kokea elämäni parhaan ukkosmyrskyn.
