Digicamera.net - Valokuvausfoorumi

Pari iltaa sitten lähdin ajelemaan kauas taajamien valoista.

On se sanoinkuvaamattoman epämiellyttävä fiilis, kun pitää siirtyä autosta pimeään, hiljaiseen ja autioon metsään.



Metsän läpi kun pääsi, odotti vetelä suo. Kiertelemällä mättäiden ja kuivempien kohtien kautta pääsi eteenpäin. Pystytin jalustan ja aloitin kuvaamisen. Yhteen ensimmäisistä kuvista osuikin mukava bonus.



Revontulet olivat laiskalla päällä. Vasta siinä yhden maissa alkoi tapahtumaan.




Kun tulet rauhoittuivat, nappasin vielä muutamat kuvat ja lähdin kotiin.



Kotimatkalla täytyi vielä pysähtyä ihailemaan pohjoisen tulia.

Piti eilen lähteä revontulia kattelemaan mutta ala-aulan ulko-oven lukko oli hajonnut eikä ulos mennessä ollut takeita pääseekö rappuun sisään yöllä :O

Mielestäni pimeään metsään lähteminen on ihan parasta. Kaksi kertaa kuunvalossa mennyt Repoveden halki eteläparkilta pohjoiseen ja takaisin. Toinen kerta juoksemalla. Ai että!

Itse olen huomannut, että se, miltä pimeässä tuntuu, riippuu hyvin paljon paikasta. Useammissa paikoissa ei ole mitään ongelmaa, jopa mukavaa. Tuo paikka on aina ollut jotenkin kammottava. Silti, taas tekisi mieli lähteä sinne...

Hyvä kuvasaalis tuli joten kannatti jalkautua!

Jos tietää että alueella liikkuu karhuja niin silloin ainakin on melko epämiellyttävä tunne olla yksin keskellä pimeää autiota metsää. Kerran olin kuvaamassa erästä autiotaloa ja yhtäkkiä läheltä puiden takaa kuului muutama äänekäs rasahdus, enkä tiennyt mikä ne aiheutti. Onneksi oli auto ihan lähellä, tuli aika nopeasti käveltyä sinne. Pimeässä metsässä yksin ollessa aistit virittyvät vähän eri tavalla kuin normaalisti.

Kuusamossa parissa paikassa pitänyt karhukelloa repun hihnassa. Joo se kolisee niin että pää hajoaa, mutta halpa vakuutus silti. Haittapuolena tietty kaikki lähtee karkuun.

Hyvä setti. Et tehnyt turhaa reissua.

Minäkin suunnittelen tunnin, että mihin kannattaisi akillesjänne hajonneena lähteä kuvaamaan reposia. Siis autolla mahdollisimman lähelle.
Ei tarvinnut lähteä kun pilvet ehtivät taivaalle. Ehkä parempi niin, voi ihan rauhassa nauttia muiden ottamista hienoista kuvista ;-)

Hienot on Matin kuvat, niinkuin aina. Ja tarinat. Tunnen ja tunnustan pienen epävarmuuden tunteen, jos yksin kulkee pimeässä metsässä; aistit valpastuu. Mutta koen kuitenkin metsässä olon turvallisemmaksi kuin yöllä isossa kaupungissa... vaikka ei kummassakaan ole vielä kukaan itseä suurempi kimppuun käynyt. Tai edes paarmaa suurempi.

Meillä katsottiin illalla kahdesta nojatuolista ruotsalaista hömppä-poliisi-sarjaa; joku Sandhamnin pöhköt poliisit tai vastaava. Se loppui puol kahentoista maissa. Muistettiin uutisissa mainituissa reposista, että vois näkyä etelämpänäkin. Eikun takaovesta ulos ja katsomaan. Laikkupilvessä oli Anttolan taivas, siellä täällä joku tähti loisti, mutta pohjonen taivaanranta aivan ummessa, ei siis reposia. Mutta ei menny ulkoilu hukkaan: Päpätystä alkoi kuulua koillisen suunnasta taivaalta, ja se päpätys kulki ylitsemme kohti lounasta! Ja kohta toinen porukka perästä. Näkyny ei mitään, kuului vain.

Päpättimillä toimii gps:t ja korkeusmittarit pimeässäkin, ja mittarivalot, näköjään. Tai siis kuulojaan.

Anttola on sillä lailla keskeinen paikka, että sen kautta on usein lyhin matka. Esimerkiksi pohjoisnavalta jos on etelänavalle menossa, ei sen suorempaa reittiä ole kuin Anttolan ylitse!

Jaakko

Hienoa kuvaa jälleen kerran.

Tuo pimeä ja hiljainen metsä on jotain käsittämättömän hienoa. Parasta se on kuitenkin kokea talvella, kun hanki heijastaa tähtien tai kuun valoa juuri sen verran, että voi rauhassa liikkua ilman ylimääräisiä valoja.

Kiitoksia kaikille.

Yksi lisää.