Maffer kirjoitti:
Pöpeliköt ovat lyhyesti sanottuna kuva-aihetta rumentavia pusikoita joissa on niin paljon häröä että eivät tue kuvan linjoja mitenkään.
Minun mielestä niin rumaa "pöpelikköä" (jos nyt näin haluaisi ajatella) ei löydy, että se kilpailisi sahatun kannon kanssa.
Minä menen luontoon nähdäkseni luontoa, en ihmisen tekemiä tuhoja.
Enkä suinkaan ole ainoa, joka kokee välillä ravitsevana ja avartavana ottaa sopivan mittaisen aikalisän ihmisten rakentamasta maailmasta. Tämä on paljon vaikeampaa, jos näkee vaan luonnossakin ympärillään ihmisen tekosia. Muista vaikutuksista puhumattakaan.
Maffer kirjoitti:Se olin minä joka mussutin siitä koivusta siinä Oulu-kuvassa (syystä että kuva oli muuten täydellinen graafinen sci-fi näkymä), mutta sen puun olisi voinut välttää vaan jalkazoomilla. Jos liikkumismahdollisuuksia ei ole, niin täytyy hyväksyä mitä reunoilla on.
Pöpeliköt ovat lyhyesti sanottuna kuva-aihetta rumentavia pusikoita joissa on niin paljon häröä että eivät tue kuvan linjoja mitenkään. Tämmöistä on Etelä-Suomen maisemat täynnä kiitos välinpitämättömien maanomistajien tai Metsähallituksen perseilyn. Kansallispuistojakin pitäisi maisemoida jotta pysyvät järkevän näköisinä, ja tätähän tehdään tuolla suuressa maailmassa. Maa on täysi lättänä profiililtaan jolloin rehottavat puskat vievät paljon huomiota paikassa kuin paikassa.
Usea maisemaspotti sisältää jonkin punaisen langan, mutta hyvin usein lanka on visuaalisen roskakasan peittämä.
Toinen tyypillinen suomalainen fail on peltomaisema jossa on ajeltu traktorilla kännissä. Sen sijaan että olisi pitkiä suoria ajolinjoa, on jotain tuurilla ajettuja palstoja, joissa ei ole mitään rytmiä. Tai missä ovat ne pellot joissa olisi tyylikäs kukkula ja sen päällä massiivinen tammi? Kukkuloita löytyy mutta niiden päällä on jotain kusista pajukkoa tai muutama kämänen koivuntynkä. EU-tukia vastaan pitäisi yhteiskunnalle tarjota muutakin, kuin maitoa tai viljaa.
Oletko varma, että luonto on syypää, jos et kykene näkemään sen luomuksia kauniina tai esteettisinä ilman ihmisen puuttumista asiaan väkivaltaisin voimatoimin?
Tiedän, että tässä vähän oikaistaan, mutta mun mielestä on hyvä pitää erillään se mikä on kaunista ja kuvauksellista.
Kaunetta on joka paikassa mutta on täysin toinen juttu, saako siitä hyvä valokuvaa. Onneksi oma pahin suljinkiima on jo takapäin (ainakin niin luulen) ja voi ottaa vähän iisimmin.
Joissakin muissa paikoissa 'tätä kauneutta' on varmasti helpompi vangita visuaalisesti.
Kryptos kirjoitti:
Valokuva on loputtoman kiehtova ja monitulkintainen. Valokuvasta voi yksinkertaisesti tykätä tai olla tykkäämättä, tai pohtia ja analysoida sitä loputtomasti eri tutkimusalueiden kautta. Riippumatta lähestymistavasta, valokuva tuntuu antavan lähes kaikille vahvoja kokemuksia.
Hyvin sanottu.
Mutta onko (tällä foorumilla) muita "tutkimusalueita" kuin kalustorunk*? :) Se tunnetusti antaa vahvoja kokemuksia monen sivun verran.
Maffer kirjoitti:
Pöpeliköt ovat lyhyesti sanottuna kuva-aihetta rumentavia pusikoita joissa on niin paljon häröä että eivät tue kuvan linjoja mitenkään.
Minun mielestä niin rumaa "pöpelikköä" (jos nyt näin haluaisi ajatella) ei löydy, että se kilpailisi sahatun kannon kanssa.
Minä menen luontoon nähdäkseni luontoa, en ihmisen tekemiä tuhoja.
Enkä suinkaan ole ainoa, joka kokee välillä ravitsevana ja avartavana ottaa sopivan mittaisen aikalisän ihmisten rakentamasta maailmasta. Tämä on paljon vaikeampaa, jos näkee vaan luonnossakin ympärillään ihmisen tekosia. Muista vaikutuksista puhumattakaan.
Näkemykseni on rajoittunutta ja vääristynyttä, mutta näen suurimman osan Etelä-Suomea ihmisen tuhoamana roskakasana joka on maanomistajien toimesta joskus vuonna nakki muokattu johonkin muottiin ja sen jälkeen jätetty olemaan. Näiden riistosukujen nykypolvi pitäisi laittaa vastuuseen omaisuudestaan.
Katselen luontoa lähinnä geometrisina muotoina ja suurin osa pusikoista on tällöin häiriötä signaalissa. Moni pusikko olisi parempi palaneena ja kaskeksi vedettynä. Mut hei, tämähän on vain oma tulkinta asiasta.
Sahaakin voi käyttää niin ettei se lopputulos näykään ihan heti silmään kantona vaan avarana näkymänä.
moonshine kirjoitti:Oikea asenne olisi ehkä lähteä luontoon olettamatta saamaan muistoja kummempaa. Kai siitä lisää kotiinpäin; ajan kanssa niitä nappilaakeja varmasti myös tulee.
Näen itse asian juuri näin.
Siksi en duunaile maisema- tai luontokuvia paitsi lomaräpsyjen muodossa.
Pidän siitä että voin päättää koska lähden kuvaamaan enkä ole luonnon armoilla (paitsi tietysti ulkokuvissa). Tyydyn siis katselemaan tämänkin foorumin kärsivällisten taiturien maisemia ja eläinkuvia :)
Jahas, jahas... täällähän keskustelu käy kuumana. Itse kun en näin työpäivänä voi nauttia yhtä paljon tajunnanlaajentajia kuin Kryptos, niin joudun vetämään ihan insinööripohjalta MaOLin taulukoiden avustamana.
IMHO kuvan pitää ensinnäkin toimia kuvana ja siinä tarkoituksessa, mihin se on otettu.
Jos kyse on opetus- tai opaskuvasta, on tärkeää että kuvassa on tarkoitettu kohde tunnistettavassa muodossa. Eli jos tekstissä lukee, että herkkutatti - herkullinen pannulla paistettuna, on suotavaa että kuvassa ei ainakaan ole valkoista kärpässientä. Se, että onko sieni sitten juuri kultaisessa leikkauksessa lienee toissijainen tavoite. Tosin esteettisesti miellyttävä kuva ei varmaan haittaakaan. Mutta vain jos ensimmäinen ehto täyttyy.
Toinen on sitten tämä "taidekuva"-osasto. Siinä kuvan mielestäni pitää toimia valokuvana. Siis itsellään, ilman genreä. Siinä tulee mukaan valo, sommittelu, ajatus, hetki. Sen jälkeen genre tuo vielä omat "vaatimuksensa", mutta siihenkin sitten vaikuttaa jo se haluttu taiteellinen kierre. Voi olla, ettei telkkäkuvasta voi telkkää tunnistaa. Tai lokkia, kuten VLK-voittajassa.
Entäs nämä risut tai muut? Mun mielestä jos ne vievät huomiota itse kuvasta (eli siitä mitä kuvaaja on halunnut tuoda esiin), ne vievät huomiota itse kuvasta. Ja ovat siis huonoja. Riippumatta siitä, mitä muuta kuvassa on. Voi olla, ettei ko. kohdasta tai kohteesta muuta ja muunlaista kuvaa ole saatavissa, mutta se ei tee kuvasta napakymppiä. Hyvän ehkä, mutta ei loistavaa. Eli jossain kohtaa vain joutuu sanomaan ettei tästä saa hyvää kuvaa. Itsellä on niistä kymmeniä, jollei satoja esimerkkejä. Hyvänä kandidaattina suurin osa hylkykuvista: Suomessa hylyt tuppaavat olemaan laiturissa kiinni ja siinä on aina joku lyhtypylväs tai nakkikioski vieressä viemässä huomiota muualle, kun kuvan olisi tarkoitus viestiä hylätystä hylystä (siksi niitä kutsutaan hylyiksi) hylättynä omaan yksinäisyyteensä. Mutta kun vieressä ajaa metro, niin se ei sitten oikein välity.
Kolmas (tai ties kuin mones) asia, josta ei tule yhtään pisteitä on kuvan ottamiseen käytetty aika ja vaiva. Kuva on hyvä jos se on hyvä, muuten se on huono. Vaikka sitten olisi seisty kolme päivää munia myöten jääsohjossa. Tai matkustettu alun neljättä viikkoa venäläisellä torakoita kuhisevalla kalastusaluksella Barentsinmerelle kuvaamaan sinivalaiden parittelua. Jos kuva ei toimi, se ei toimi.
Sen takia (tai siksi kun olen kateellinen) en yleensä jaksa peukuttaa kuvia, jotka on otettu jossain maailman äärissä. Enemmän minua tosiaan kiehtoo vaikka suomalainen metsälampi, jossa usva kulkee veden päällä ja kuikasta näkyy vain pää. Koska sellaisen me suomalaisina voimme käytännössä käydä ottamassa milloin vain. Tai hasselin kaupunkikuvat. Voin vain olla kateellinen sellaisesta näkemisen lahjasta. Kaikki kyllä ymmärtävät seistessään Victorian putousten alla, että nyt olis hyvä paikka ottaa kuva. Mutta kuka tajuaa sen pysäköimiskieltomerkin kohdalla? Ei kukaan. Tai siis no hassel, mutta ei juuri muut.
Ja sitten vielä: mikään kuva ei toimi kaikille kaiken aikaa. Eikä varsinkaan samalla tavalla. Kun kuvaa itselleen ja koittaa saada kuvia jotka toimivat itsellä, niin sen kyllä pitäisi riittää.
Innovoija (innovator) – 2–3% väestöstä: uskalias, koulutettu, omaa useita informaation lähteitä;
--- blogi
mremonen kirjoitti:Ja sitten vielä: mikään kuva ei toimi kaikille kaiken aikaa. Eikä varsinkaan samalla tavalla. Kun kuvaa itselleen ja koittaa saada kuvia jotka toimivat itsellä, niin sen kyllä pitäisi riittää.
Tässähän tämä - motiivi valokuvata. Tällä perusteella minäkin omistan tätä nykyä 2 oikeaa kameraa. Ja muutaman sellaisen joilla saa jonkinlaisia kuvia.
Mutta kun mietitään "hyvää kuvaa", niin eikö se edellytä foorumia, jossa se esitellään ja jossa kuva todetaan hyväksi. Voihan tietysti itseäkin pitää foorumina, mutta onhan se hieman häröä.
Analogia valokuvan muodostumiseen: Yksi fotoni ei tee kuvaa, monta tekee jos ne kohdistuu hyvällä tavalla.
Toinen asia on sitten se, mikä tekee kuvasta hyvän milläkin foorumilla.
mremonen kirjoitti:Voin vain olla kateellinen sellaisesta näkemisen lahjasta. Kaikki kyllä ymmärtävät seistessään Victorian putousten alla, että nyt olis hyvä paikka ottaa kuva. Mutta kuka tajuaa sen pysäköimiskieltomerkin kohdalla? Ei kukaan. Tai siis no hassel, mutta ei juuri muut.
Hyvä ja tärkeä huomio. (Ilmeinen mutta sen merkitystä ainakaan omassa tavassa tarkastella valokuvia ei voi liikaa korostaa.)
Yleensä hyvässä kuvassa on jotain kiehtovaa, joka saa ihmisen pois autopilotilta hetkeksi havainnoimaan ympäristöään syvemmin. (Pätee myös aika hyvin muuhunkin viestintään.)
Se voi toki olla kliseisen luontokuvan upea hetki (tai aina niin mielenkiintoinen onnistunut potretti ihmisestä) mutta yleensä tuo herätys vaatii jotain oivaltavampaa ja tietenkin kykyä ilmaista se toimivalla tavalla.
Komppaan remosta siinä, että usein mielestäni tärkeää on "kuvaamisen tarkoitus" ja "kuvan esittämisen tarkoitus" ja nämä määrittävät sitten sitä, kuinka kuvassa on onnistutttu. Arvioinnissa voidaan sitten käyttää apuna noita "valoa, aihetta, sommittelua ja tarinaa".
Mielestäni on ihan selvää, että sama kuva voi olla toisessa tarkoituksessa aivan erilaisessa merkitykssä. Kuorma-auto voi olla luokkansa paras, mutta silti huono perhe-autona.
Vaikkapa "Voimauttavan valokuvauksen" tarkoitus on hoitaa siinä olleita ihmisiä, jolloin arviointikriteerit kuvan sisällölle ovat aika erilaiset.
Itse en ymmärrä aina luontokuvaa, ja se on selkeästi vain oman asenteeni aiheuttamaa: "Miksi kukaan hullu menisi tuollaiseen pöheikköön". Mutta jos sinne työntää ihmiseläimen kuvaan, niin oma kiinnostukseni herää ja alan taas arvioida kuvaa. Joten selvästi myös katsojan asenne vaikuttaa, eikä todellakaan aina voida suoraan tehdä kaikille katsojille "hyvää kuvaa".
Useampikin keskustelija on jo tainnut sanoa, että hyvä lähtökohta on kuvata ja esittää itselle mieluisaa kuvaa. Tällöin ratkaisevaksi jää se, että minkälaisia katsojien esittämät kommentit ovat ja miten ne vaikuttavat kuvaajaan.
Itse esimerkiksi skippaan kymmenet "Ihan kiva" -kommentit ja kuuntelen yksittäiset, perustellut ja henkilökohtaiset arviot, joista saa oikean tuntuista palautetta siitä, miten kuva on vaikuttanut ihmiseen. Tällaisilla saattaa olla jo merkitystäkin kuvaustekniikkaan tai -tyyliin.
Enkä näe, että ensin pitäisi määritellä, että mikä on hyvä luontokuva ja sitten kuvata sen mukaan, vaan arvioida kuva kerrallaan. Minä pidän keskustelun alun metso-kuvasta. Se on yllätyksellinen, aito, pitää katsomassa pitempään, on omaperäinen. Sen "rytmittömyys" on nyt se juttu, lintu maastoutuu. Ainoa kiintopiste on tuo pään yläreuna. Klassinen "sääntöjen noudattamatta jättäminen" on tässä toimivaa. Mutta jos silmää ei näkyisi ollenkaan, alettaisiin olla "joutsenen perse" -kuvan tasossa.
Hieno ketju. Monenlaisia mielipiteitä ja näkemyksiä.
Itse tuon tässä kohtaa mukaan yhden ajatelman, jota kuvaamaan loin äsken spontaanisti termin kokonaiskoheesio. Jos se on jo käytössä jossain muussa yhteydessä ja merkityksessä, niin pahoittelen.
Tarkoitan käsitteellä sitä, että kuvan onnistumisen tai hyvyyden punnitsemisen subjektiivinen laatu on myös yleensä sidoksissa ja vaikutussuhteessa kuvaa arvioivan henkilön sen hetkisiin lähtökohtiin kuvan arvioimisessa. Tähän vaikuttavat arviointihetken olosuhteet, henkilön oma elämäntilanne sekä kaikki ne asiat, jotka voivat siihen arviointitapahtumaan ja kokemukseen siinä hetkessä vaikuttaa ja liittyä.
Näitä voivat olla vaikka kuvaa arvioivan henkilön terveydentila (myös kehon stressitasot ja yleinen vireystila), mielentila/-laatu, käsillä olevat ajatukset, kokemukset ja muistot, muiden ihmisten läsnäolo, paikka, ajankohtaiset tehtävät ja työt, suunnitelmat, edeltävien päivien tapahtumat ja kokemukset, elämänkatsomus, maailmankuva, kiinnostuksen kohteet, koulutustausta ja niin edespäin.
Yhdessä nämä muodostavat kokonaiskoheesion, joka on näiden kaikkien kuvan kokemiseen ja arviointiin vaikuttavien tekijöiden alati muovautuva summa.
Tuskin löytyy, ainakaan määrällisesti paljon, ihmisiä, jotka kokevat asiat aina samalla tavalla - olosuhteista riippumatta.
Se kuva, mikä puhuttelee tässä hetkessä voi olla huomenna jotain, minkä sivuuttaa huomiotta ja vice versa.
Viimeksi muokannut Raksu, Kesä 04, 2015 17 : 48. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
höpö höpö, jokainenhan meistä on täysin rationaalinen yksilö, oman onnen seppä, jolla itse säädeltävissä oleva vapaa tahto, vai miten meille opetetaan? Takkia ei käännetä! ;)
moonshine kirjoitti:höpö höpö, jokainenhan meistä on täysin rationaalinen yksilö, oman onnen seppä, jolla itse säädeltävissä oleva vapaa tahto, vai miten meille opetetaan? Takkia ei käännetä! ;)
Heh :)
Ja jokainen ajatus on luonnollisesti "omasta tehtaasta" peräisin ja syntynyt ainoastaan itsenäisen ajattelun lapsivedessä huljuamalla ;)
Noh. Törkkäänpä sitten itsekin oman lusikkani tähän soppaan, kun oikein mielinkiintoisen oloinen ketju.
Kuvaan paljon luonnossa. Olenko sitten luontokuvaaja? En missään nimessä kun olen aivan liian laiska siihen. Mutta pääsääntöinen kuvaaminen, mitä teen harrastuksekseni, tapahtuu luonnossa käyskennellessäni koirani kanssa. Aikasemmin olen julkaissut aika paljon kuviani, mutta nykyään pidän sitä aika pitkälti turhana. Mitä siis kuvaan ja miksi? Kuvaaminen lienee minulle keskustelua itseni kanssa. Usein käyskellessä luonnossa sitä tulee ajateltua niitä näitä ja purettua ajatuksiani tavoilla, mihin tietoinen minäni ei pääse käsiksi. Kun näen jonkin jutun, en lähde kyselemään itseltäni miksi käännän kameraa sinne tai tänne, tai miksi säädän miten säädän. Kuvaan vain miten kuvaan ja päästän irti tietoisuudesta ja tiedän kyllä kun olen saanut sen kohdalleen. Samalla hetkellä myös saan jollain tavalla ymmärryksen mitä sisempi(syvempi) minäni halua kertoa minulle. Olenko ahdistunut, onko hyvä boogie tai haluanko mennä vai tulla jne. Eli siis kuvaan luonnossa pääsääntöisesti kyllä, mutta. Pointti ei mulla ole saada "jotainhilavitkutintalennätinperpelettä" kameran eteen, ei sen kummallisia maisemia eikä loppujen lopuksi edes sellaista lopputulosta että kukaan muu sen näkisi. En edes itse hirveästi jaksa katsoa niitä. Ei se mulle ole kuvaamisen pointti.
Nyt en edes hirveästi muista miksi lähdin tätä pohdiskelemaan, mutta ehkä bodom line on se, että jotta saa kiksit kuvaamisesta, nauttii siitä ja rakastaa sitä, päämääränä ei tarvistse välttämättä olla valokuva. Vaan kuvaaminen. Rakastan kuvaamista, en niinkään valokuvaa. Siinäpä se kai.
nsamppa kirjoitti:Nyt en edes hirveästi muista miksi lähdin tätä pohdiskelemaan, mutta ehkä bodom line on se, että jotta saa kiksit kuvaamisesta, nauttii siitä ja rakastaa sitä, päämääränä ei tarvistse välttämättä olla valokuva. Vaan kuvaaminen. Rakastan kuvaamista, en niinkään valokuvaa. Siinäpä se kai.
No, tämä ehkä oli se munkin pitkän jorinan pointti: kuvaa itsellesi ja ole itsellesi rehellinen. Jos kuvasi miellyttävät myös muita, se on plussaa.
Harva meistä on sillä tasolla ja siinä asemassa, että kannattaisi alkaa kuvaamaan yleisölle. Työkseen kuvaavat ovat sitten eri juttu: siellä kuvataan sellaista mitä on käsketty, tilattu tai kuvitellaan menevän kaupaksi.
Innovoija (innovator) – 2–3% väestöstä: uskalias, koulutettu, omaa useita informaation lähteitä;
--- blogi
Hyvästä kuvasta on jo siirrytty siihen, miksi kuvataan:) (jos ei hyvän kuvan vuoksi).
Jos minäkin siirryn hieman kouriintuntuvampaan ajatusteluun:
Mä päivitin keväällä kalustoani. Ajatus oli päästä ulkoilemaan enemmän, kun nykyinen elämäntapani on mennyt kovasti liikuntavähäiseksi (On muuten toiminut. Toistaiseksi).
Mutta ei siinä itse kuvaaminen ole se juttu, vaan varmasti ajatuksen takana on myös jokunen hyvä kuva, jota on mukava joskus katsella, kun jalat ei enää kestä.
No kalustoa päivittäessä muistin tämän foorumin, ja päätin hakea hieman tukea ostopäätöksiin. Samalla olen päätynyt julkaisemaan muutaman kuvankin täällä Digicamera.net:ssä.
Ensimmäinen taisi olla ensimmäinen räpsy uudella tele-zoomilla, missä sorsa oli todella kaukana, tärähtänyt, eikä se ollut esteettisestikään mistään kotoisin. Ja kuvattu vielä parvekkeelta! Mutta eka kuva uudella telellä. 600mm oli jotain aivan käsittämätöntä minun maailmassani. Tärkeä kuva minulle (olen säästänyt sen LR:n tietokannassa), mutta tällä foorumilla aivan kauhea ja käsittämätön.
PS. Piti oikeen tarkistaa, miten tämä ketju alustettiin. Eka lause on: "Olen usein pohdiskellut mitä näiltä luontokuvilta haetaan."
Viimeksi muokannut Jovala, Kesä 05, 2015 10 : 48. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Jos palataan ekaan postaukseen ja kuvaan, niin mun ensimmäinen refleksi oli että ei jatkoon. Kauhea ryteikkö eikä harmaakurppa erotu sieltä enempää kuin pultsari piritorilla.
Mutta mitä pitempää tuota kuvaa katsoo, sitä parempi se on ja IMHO hakkaa monta kliinistä leppätavin kuvaa mennen tullen.
Innovoija (innovator) – 2–3% väestöstä: uskalias, koulutettu, omaa useita informaation lähteitä;
--- blogi
Kiitoksia vain kaikille hyvistä näkemyksistä ja mielipiteistä. Monien todellisten valokuvaajien mielipiteet ovat avanneet omaakin ajattelua ja laajentaneet näkemystä valokuvauksesta ja sen tarkoituksesta.
Itse olen lähtenyt valokuvaukseen mukaan luonnos tarkkailusta ja lintujen oppimisesta. Nuoresta alkaen olen omistanut järjestelmäkameran ja olen kuvaillut ahkerasti, mutta koskaan en ole perehtynyt valokuvaukseen syväällisemmin. Teknisesti tiedän kuinka kameraa käytetään mutta tuo sommittelu ja visuaalisuus on vielä hakusessa. Enemmänkin olen dokumentoinut tapahtumia ja matkoja. Nyt taas innostuin erään ystävän inspiroimana valokuvauksesta ja valokuvaamaan lintuja, jossa yhdistyy toinen mielenkiinnon kohde luonto. Mukaan on tullut myös kuvien käsittely tietokoneella joka tuo oman mielenkiinnon mukaan (insinöörin näkökulma).
Valokuvaus on ollut hyvä tapa aktivoida itseä seuraamaan luonto, dokumentoimaan sitä ja se myös auttaa samalla oppimaan tunnistamaan lintuja (kuvasta tunnistus on helpompaa kuin siitä vilahduksesta jonka näki retkellä). Valokuvat sinänsä ovat kauniita ja ennen kaikkea niiden avulla pääsee ihailemaan lintujen ja luonnon kauneutta. Se onkin ollut tähän mennessä se tavoite. Saada teknisesti hyviä ja laadukkaita kuvia (vältelle niitä häiritseviä risuja).
Nyt pitäisi sitten oppia tuota syvempää kuvaamisen merkitystä, mitä kuva kertoo, mitä sillä halutaan viestiä ja mitä tuntemuksia herättää... Ehkä se tuossa Lintukuva genressä on hieman rajoitetumpaa. Vai miten sen ymmärtäisi...?
Aloittajan kuvateksti oli: "Tässä esimerkiksi Metso piilotteli minua puolisen tuntia ja käytiin kuurupiiloa. Muutaman hyvän lajikuvan lisäksi muistoksi jäi tällainen... Onko kuva roskalaatikko kamaa vai kertooko jotain?? "
Minusta tämä on erityisen merkittävä kuva kuvaajalle. Mutta sitten tulee tenkkapoo, kun mietitään kuvan yleisöä.
Tuo kuva esitettynä nopena flash-kuvana (niin kuin monessa tuutissa on nykyään tapana, kuten myös nuorten puheesta on tullut nopeatempoista soperrusta), on aivan mahdoton. Siinä on liikaa tavaraa upotakseen tajuntaan pintaa syvemmälle lyhyessä ajassa.
Mutta kun kuva on varustettu lyhyellä tekstissä, se tulee heti mielenkiintoiseksi ja minä jäin tutkimaan kuvaa. Ajan kanssa se toimii.
Pitäisikö luontokuvan toimia ilman tekstiä, vai sallitaanko kuvaajan selittävän esimerkiksi syntytavasta, ajatuksistaan, vaikeuksista tms. jotain. Pitääkö kuvan olla itsellinen vai käykö hyvästä kuvasta myös tekstin ja kuvan hybridi.
Mä olin eilen vanhassa metsässä, joka oli vaikuttava. Olisin halunnut tallentaa sen, mutta myös ääni-ilmasto oli suuressa roolissa (metsän syvä hiljaisuus, kun tuuli suhisee latvustoissa). Se olisi vaatinut myös äänen saannin kuvaan mukaan.
