Olen usein pohdiskellut mitä näiltä luontokuvilta haetaan. Vain täydellistä unelmamaisemaa vai todellista näkymää ja tapahtumaa, johon kuuluvat luonnollisena osana epätäydellisyydet, viat ja virheet (siis luonnossa).
Kun kuvaan itse lintuja, olen tyytyväinen kun saan tallettua jonkun uuden linnun sen omassa ympäristösssään. Kuvaan saattaa usein jäädä risu etualueelle, joka hämärtää kuvan jotain osaa. Onko kuva tällöin täysin epäkelpo vai dokumentti luonnosta. Käytännössä kuvan ottohetki on lyhyt ja siinä ei aina pysty vaihtamaan paikkaa tai katkomaan risuja. Joten kuva on otettava niin, kuin se vain on sillä lyhyellä hetkellä mahdollista.
Tällainen kuva ei varmaankaan (tai sitten saatta hyvinkin) täytä taiteen tunnusmerkkejä, mutta kertoo luonnosta, kohteesta ja sen elinympäristöstä. (Insinöörinä tuo taiteen ymmärtäminen on muutenkin niin vaikeaa ... näin ollen oma kuvaaminen painottuu usein enemmänkin kohteen dokumentointiin :) ).
Mikä on luontokuva??
Tässä esimerkiksi Metso piilotteli minua puolisen tuntia ja käytiin kuurupiiloa. Muutaman hyvän lajikuvan lisäksi muistoksi jäi tällainen... Onko kuva roskalaatikko kamaa vai kertooko jotain??
Ja kyllä, näin uudelleen katsottuan, pitääpä tarkistaa saisiko tuohon kuvaan vielä enemmän pusikkoa mukaan. Tuli taas rajattua kuva tiukkaan....
Visuaalisesti? No ei täydellinen, koska esim. oksissa ei ole mitään rytmiä, vaan ne ovat kuvassa sekavasti. Paremmin haetulla taustalla tämä olisi visuaalisesti tietenkin parempi, ja jos sitä hakee tämä on roskiskamaa :-)
Maalarilla on helppoa tässä mielessä, voit ihan oman taitotason mukaan heittää elementit sinne minne haluat kun taas luontokuvaaja joko tyytyy siihen mitä saa heti tai sitten ei tyydy...
pelai65 kirjoitti:
Kun kuvaan itse lintuja, olen tyytyväinen kun saan tallettua jonkun uuden linnun sen omassa ympäristösssään. Kuvaan saattaa usein jäädä risu etualueelle, joka hämärtää kuvan jotain osaa. Onko kuva tällöin täysin epäkelpo vai dokumentti luonnosta.
Itse olen pohtinut ihan samaa asiaa. Mielestäni asia on juuri niin kuin kyseinen kuvaaja asian päättää. Vain kuvaaja tietää miksi kuvaa ja mihin käyttöön kuva tulee. Tuo esimerkkikuvasi luontoretkeltäsi on ihan huippuhieno muisto retkestä ja mainio lisä lintukansioosi. Valokuvanakin hieno. Varmasti joku asiantuntija löytää siitä vikaa ja valittamista mutta sillä ei ole merkitystä. Kuva toimii siinä käytössä johon se on otettu.
Kovin samantyyppinen ongelmahan muissakin genreissä. Maailmaa ei valitettavasti ole suunniteltu valokuvaajia silmällä pitäen, varsinkin jos haetaan kliseistä, mahdollisimman sliipattua ilmaisua.
Kovin useinhan näistä "vuoden luontokuvista" paljastuu kaikenlaisia kusetuksia.
onninpoika kirjoitti:
pelai65 kirjoitti:
Kun kuvaan itse lintuja, olen tyytyväinen kun saan tallettua jonkun uuden linnun sen omassa ympäristösssään. Kuvaan saattaa usein jäädä risu etualueelle, joka hämärtää kuvan jotain osaa. Onko kuva tällöin täysin epäkelpo vai dokumentti luonnosta.
Itse olen pohtinut ihan samaa asiaa. Mielestäni asia on juuri niin kuin kyseinen kuvaaja asian päättää. Vain kuvaaja tietää miksi kuvaa ja mihin käyttöön kuva tulee. Tuo esimerkkikuvasi luontoretkeltäsi on ihan huippuhieno muisto retkestä ja mainio lisä lintukansioosi. Valokuvanakin hieno. Varmasti joku asiantuntija löytää siitä vikaa ja valittamista mutta sillä ei ole merkitystä. Kuva toimii siinä käytössä johon se on otettu.
Kuinka kauan dokumentointi jaksaa kiinnostaa? Mitä on kuva ilman yleisöä, tarinaa, ajatuksia, tulkintaa?
Erimieltä siis siitä, että tuo olisi hieno valokuva. Foorumijäsenen tonskulus ketjusta voi vaikka tsiigailla, mitkä elementit tekevät hienon luonnonvalokuvan.
En ole luontokuvaaja, mutta sen verran olen hommasta luultavasti kärryillä, että ne onnistuneet valokuvat vaativat roppakaupalla aikaa ja kärsivällisyyttä.
Oikea asenne olisi ehkä lähteä luontoon olettamatta saamaan muistoja kummempaa. Kai siitä lisää kotiinpäin; ajan kanssa niitä nappilaakeja varmasti myös tulee.
Tähän ei varmastikaan ole yhtä oikeaa vastausta. On vain perusteltuja mielipiteitä ja näkemyksiä.
Luontokuva tai mikä tahansa valokuva on konkreettinen, objektiivinen entiteetti. Sen kokeminen ja tulkinta on kuitenkin subjektiivinen prosessi. Objektiivisesti kuvaa voi arvioida vain suhteessa etukäteen määriteltyihin rajoitteisiin. Jos valokuvan tuli esittää metsoa ja valokuvaaja onkin kuvannut teeren, voidaan kuvan sanoa olevan objektiivisesti epäonnistunut, koska se ei täytä etukäteen määriteltyjä kriteerejä ja rajoitteita. Subjektiivisesti kuva voi olla silti hyvä.
Mikä sitten on luontokuva? Sana itsessään antaa triviaalin määritelmän. Luontokuva on kuva luonnosta. Muut määritelmät edellyttävät käsitteiden "luonto" ja "kuva" määrittelemistä halutulla tavalla.
Mikäli valokuvaajan motivaatio on kuvata vain itselleen, kuvaaja itse määrittelee kuvan laadulliset kriteerit. Jos kuva saatetaan suuremman yleisön katsottavaksi, kuvan hyvyyden arviointikriteerit on implisiittisesti alistettu katsojalle, ellei arviointikriteerejä ole etukäteen määritelty. Silloinkin katsojalla on vapaus noudattaa tai olla noudattamatta arviointikriteerejä.
Roland Barthes määritteli valokuvaan käsitteet studium ja punctum. Studium voidaan käsittää valokuvan ideana, valokuvaajan aikomuksena, mitä hän haluaa kuvallaan kertoa ja välittää, ja jonka katsoja joutuu ikäänkuin käänteisesti tulkitsemaan. Tämä kuvaa mielestäni hyvin valokuvaajan, valokuvan ja sen katsojan välille muodostuvaa dynamiikkaa.
Näytteille annettu kuva voi muuttaa myös kuvaajan ja kuvan alkuperäistä suhdetta, kun yleisö osallistuu kuvan tulkintaan, merkitysten kuvaamiseen ja kritiikkiin.
Menemättä sen syvemmälle valokuvan tulkintaan, sillä siitä on varmasti väitelty tohtoriksi lukuisia kertoja, pidän Barthesin studium-punctum käsiteparia hyödylliseksi heuristiikaksi niin valokuvatessa, kuin valokuvaa tulkitessa.
Studium, valokuvaajan aikomus, ja punctum, 'se jokin' - jokin yksityiskohta tai asia joka nousee esiin valokuvasta ja kiinnittää katsojan huomion - mielestäni näissä on jo paljon hyvän valokuvan rakennusaineista. Matti Sulanto kirjoitti eräässä blogissaan, että valokuvassa on kyse neljästä asiasta: valosta, aiheesta, sommittelusta ja tarinasta. Barthesin studium ja punctum, sekä nämä neljä - siinä on mielestäni hyvän kuvan rakennusaineet.
Kryptos kirjoitti: Matti Sulanto kirjoitti eräässä blogissaan, että valokuvassa on kyse neljästä asiasta: valosta, aiheesta, sommittelusta ja tarinasta.
Valo on joka kuvassa, muuten ei ole kuvaa... luultavasti. Valo voi olla harkittua tai ihan vain tilanteen mukaan. Aihekin löytyy. Ja aina löytyy tarina, joko kuvaan rakennettuna tai tulkittuna. Sommittelua ei kovin usein löydy. Tämä lienee valokuvaajille se kaikkein vaikein asia myöntää ;-)
Aihe on hyvä ja mielenkiintoinen ja ajattelin tuoda oman lusikkani soppaan.
Itse olen vähän väsynyt perinteisiin luontokuvausympyröihin ja antanut tietoisesti virran viedä vähän syrjemmälle, missä on tilaa hengittää, ilman kollektiivin luomia raameja sille mitä ja miten pitäisi luontoa kuvata.
Tuntuu usein, että tulee niin paljon luontoaiheesta sellaista kuvaa, joissa vaan pyritään visuaalisesti mahdollisimman sliipattuihin ja vaikuttaviin kuviin ja/tai kuvataaan kohteita, jotka muilla nautttivat mahdollisimman suurta arvostusta. Usein myös paistaa läpi se, että kuvaajan ego tahtoo suitsutusta tai kuvaaja joko tietoisesti tai alitajuisesti pyrkii saamaan huomiota tai hyväksyntää ihmisenä ja kuvaajana, joka sinällään on ihan ymmärrettävää, eikä sitä ole mitään syytä minunkaan tuomita. Ihmisolennolle melko tavanomaista toimintaa kaikki tyynni.
Itselle vaan sellainen lähtökohta kuvaamiselle harvoin tuottaa nykyään tyydytystä. Tajuntaa räjäyttävät irralliset toimintakuvat ja "täydellisiksi" muokatut ja siivotut maisemat alkavat syödä omaa vaikuttavuuttaan, kun niitä on nähnyt tarpeeksi.
Välillä kuvista on helppo nähdä, että ovatko ne tehty kuvaajan vai luonnon kunniaksi. Itseä sykähdyttävät jälkimmäiset. Omissa kuvamieltymyksissä oleellista on myös se, että koenko kuvaajalla olevan omakohtainen suhde kuvan sisältöön ja koenko, että hänellä on oikeasti jotain sanottavaa. Tähän jos vielä löytyy kuvallisen ilmaisun osalta keinot, niin todennäköisesti lopputulos saa rinnassani jotain liikahtamaan...
Taustalla varmaan omassa muutoksessa on ollut henkilökohtaisen luontosuhteeni muuttuminen. Arvostan kuvia, joissa aistin omakohtaista ja tasapainoon perustuvaa luontosuhdetta, tarinaa, luonnon kunnioitusta ja esim. laji-, ekosysteemi- tai biotooppituntemusta.
Kuvafoorumit ovat pullollaan polarisaatisuotimella tai kuvankäsittelyssä karkkivärein terästettyjä superlaajiksilla otettuja maisemakuvia, mutta vähemmän näkee esimerkiksi 35-55mm kinovastaavilla polttoväleillä otettuja klassisia maisemakuvia hillityin ja luonnollisin värein, joista voi aistia, että kuvaajalla on kosketusta maisemaan ja omakohtaista ymmärrystä sen luonteesta ja ominaispiirteistä. Vaikka kuva olisi luonteeltaan dokumentaarinen, niin maiseman tai pienmaiseman kohdalla jo kuvan rajaus on tekijä, jolla voi vaikuttaa paljon sen viestiin.
Usein edellä mainitun yhteydessä puhun kyvystä "mennä maiseman sisään". Ajattelen myös usein ajatusleikkinä niin, että kuinka maisema haluaisi tulla käsillä olevassa hetkessä nähdyksi ja mitä se haluaisi kertoa - sen sijaan, että kuvaaja ainoastaan välineellistää edestään löytyvän maiseman omien halujensa välikappaleeksi. Harvalla kuvaajalla tällaista ajattelua tai taitoa syntyy muuten kuin elämänkokemuksen myötä ja käyttämällä aiheen parissa aikaa, aikaa ja aikaa. Tai niin ainakin ajattelen tässä vaiheessa, kun itsellä "kilometrejä" on vielä takana rajallisesti moneen muuhun nähden.
Estetiikan osalta pidän (luontokuvassa ja) luonnossa mahdollisimman luonnontilaista maisemaa ja ympäristöä näennäisestä kaoottisuudestaan huolimatta sykähdyttävimpänä, kauneimpana ja harmonisimpana. Etelä-Suomessa tällainen näkymä on jo itsessään nykyään uhanalainen. Ajattelen myös kaiken kokemani valossa, että ihmisen luoma strukturoitu ja kliinisempi estetiikka on helpompaa ja nopeampi sisäistää, kun taas luonnon luoma kokonaisuus edellyttää erilaisen esteettisen tajun syntymistä, josta tässä hetkessä tuumaan, että sellainen valitettavan harvoilta löytyy. Itse veikkaan syiksi näihin esimerkiksi pinnallista luontosuhdetta ja heikkoa tai rajallista itsetuntemusta. Nykyinen valtavirtakulttuuri on niin hektinen ja ärsykerikas, että aika harvalla on aikaa, tilaa tai tahtoa kuunnella oman tajuntansa syvempiä kerrostumia. Surffataan mieluummin impulssista toiseen, koska se on helpompaa ja palkinto on nopeammin käsillä ja pienemmällä vaivalla. Moni on kuitenkin retrospektiviisesti todennut, että matkanteko voi nousta merkityksellisemmäksi kuin itse päämäärä ja nähty vaiva tuottaa syvemmän ja pidempikestoisen sisäisen tyydytyksen ja tasapainon tuntemuksen. Tämä usein unohtuu.
Minua kiehtoo monien ns. luonnonkansojen luontosuhteessa ajattelu, jossa pyritään tasapainoon ihmisen ja elinympäristön välillä. Kokemusperäisesti pidän tällaista ajattelutapaa edistyksellisempänä kuin nykyaikaista länsimaista tapaa elää. Teknologista edistystä en vastusta, mutta elintapa, jota maapallon luonnonvarat ja luonnon kestokyky ylitetään monin kerroin on tuskin tieteenkään näkökulmasta kovin ideaalinen. Suomalaisistakin suurella osalla luonto on osa elämää, mutta varsin monella suhde siihen kuitenkin on puhtaasti välineellistävä; se mahdollistaa jonkin oman ambition toteuttamisen. Jos ottaa luonnonkansojen ajattelutavan lähtökohdaksi: kuinka voin esim. kuvata niin, että annan luonnolle yhtä paljon kuin otan? Mitä voisi ylipäätään olla tai tarkoittaa luonnolle antaminen, niin että tämä tasapainon periaate voisi toteutua?
Itse luontokuvien osalta pääsääntöisesti työstän nykyään laajempia projekteja, lähinnä kirjoja ja elokuvia, ja olen jo melko vakuuttunut, että nykyiset kuvani tuskin ainakaan yksittäisinä kuvina keskivertosuomalaista suuremmin puhuttelisivat pienipiirteisyydessään tämän päivän valtavirtakuvakulttuurissa, jonka rinnastan jollain tavalla ns. punchline tai twitter - maailmaan, jossa pyritään luomaan välitön, mahdollisimman suuri vaikuttava efekti heti kättelyssä. Itse kuvaan mieluummin kuvia, jotka (toivottavasti) kertovat hiljaista tarinaa ja vaativat ehkä jossain kohtaa avautuakseen aikaa ja laajemman kontekstin. Jos edes avautuvat.
Kaikille tavoille ja monenlaisille kuville on kuitenkin sijansa. Näkökulmani on yksi muiden joukossa.
Kiitos hyvästä avauksesta ja koppelokuvasta.
edit: typojen korjailua
Viimeksi muokannut Raksu, Kesä 03, 2015 14 : 55. Yhteensä muokattu 14 kertaa.
Kryptos kirjoitti:Tähän ei varmastikaan ole yhtä oikeaa vastausta. On vain perusteltuja mielipiteitä ja näkemyksiä.
Tai näkökulmia, jotka ei ole aina edes kovin perusteltuja. Mutuhan on aina jossain määrin mukana.
Kryptos kirjoitti:Studium, valokuvaajan aikomus, ja punctum, 'se jokin' - jokin yksityiskohta tai asia joka nousee esiin valokuvasta ja kiinnittää katsojan huomion - mielestäni näissä on jo paljon hyvän valokuvan rakennusaineista. Matti Sulanto kirjoitti eräässä blogissaan, että valokuvassa on kyse neljästä asiasta: valosta, aiheesta, sommittelusta ja tarinasta. Barthesin studium ja punctum, sekä nämä neljä - siinä on mielestäni hyvän kuvan rakennusaineet.
Minusta kysymyksessä on, jos siis kuva on tarkoitettu muidenkin katsottavaksi, aina yrityksestä sijoittaa siihen elementtejä jotka ohjaavat katsojaa johonkin päämäärään/päämääriin. Tiedostetusti tai tiedostamatta.
Kuinka valokuvaaja tässä onnistuu voi olla yksi hyvyyden mittari.
Ongelma on kuitenkin bias, joka katselijoihin liittyy. Nuori/vanha, ääritaleban/isoäiti Naruskasta, valokuvauskirjoja tutkinut/perus kadunmies. Heitä ei ohjaa samat näkökulmat, ajatuksen juoksu, arvot - olisiko heille juuri mikään yhteistä.
Ehkä hyvä valokuva onkin se, joka tavoittaa mahdollisimman suuren katsojajoukon tajunnan.
Minä taidan vaan pitäytyä itselleni kuvaamisessa. Vilauttelen tuotoksiani satunnaisesti ja olen kiitollinen jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.
Onko hyvä kuva sellainen, joka saa paljon huomiota. Jollain foorumilla.
Suomi on semmoinen ryteikkö ettei mitään rajaa, paitsi puuton pohjoinen. Etelä on sotkettu taas ihmisen toimesta muutenkin, hemmetin rumat rakennukset, kiellot ja kyltit, sähkölinjat jne...Lasikuitu- ja muoviveneet pitäisi kieltää lailla, ovat sen verran rumaa kamaa.
No näitähän osuu kuviin ja yleensä niistä huomautellaan. Itsehän en pahemmin pöheiköistä välitä vaikka niitä tulisikin ruutuun kun yleensä sitä vaihtoehtoa ei ole. Semmoinen fiilis on tullut, että jos katsoja ei itse tetsaa aktiivisesti pusikoissa niin helposti tarttuu näihin "piikkilankaesteisiin".
Polttovälikyssäri on mielenkiintoinen - viime vuonna Norjan reissulla tuli kuvattua 95% kuvista 35mm kinopolttiksella kun se sopi hommaan kuin nenä päähän. Suomessa taas ei kiinnosta pätkääkään vastaava kuvakulma paitsi tuolla pohjoisessa. Telellä voi välttää osan pöheiköstä mutta sekään ei aina ole lääke kuten aloituspostaus kertoo.
Maffer kirjoitti:Suomi on semmoinen ryteikkö ettei mitään rajaa, paitsi puuton pohjoinen. Etelä on sotkettu taas ihmisen toimesta muutenkin, hemmetin rumat rakennukset, kiellot ja kyltit, sähkölinjat jne...Lasikuitu- ja muoviveneet pitäisi kieltää lailla, ovat sen verran rumaa kamaa.
No näitähän osuu kuviin ja yleensä niistä huomautellaan. Itsehän en pahemmin pöheiköistä välitä vaikka niitä tulisikin ruutuun kun yleensä sitä vaihtoehtoa ei ole. Semmoinen fiilis on tullut, että jos katsoja ei itse tetsaa aktiivisesti pusikoissa niin helposti tarttuu näihin "piikkilankaesteisiin".
Polttovälikyssäri on mielenkiintoinen - viime vuonna Norjan reissulla tuli kuvattua 95% kuvista 35mm kinopolttiksella kun se sopi hommaan kuin nenä päähän. Suomessa taas ei kiinnosta pätkääkään vastaava kuvakulma paitsi tuolla pohjoisessa. Telellä voi välttää osan pöheiköstä mutta sekään ei aina ole lääke kuten aloituspostaus kertoo.
Voitko Maffer määritellä hieman tarkemmin, että mitä tarkoitat ryteiköllä, pöheiköllä ja pusikolla? Ne kun on tulleet vastaan teksteissäsi muissakin ketjuissa ja jääneet toisinaan askarruttamaan.
Polttovälikysymyksestä ja maisematyypeistä tuli mieleeni, että moni kuvaamista harrastava on minulle sanonut, että ei Suomessa ole edes nimeksi kuvattavaa luontomaisemaa.
Itse ajattelen niin, että kyllä sitä löytyy, mutta sen näkeminen voi vaatia erilaista lähestymistapaa kuin muualla. Täkäläiset maisemat eivät ole - ainakaan paikallisen silmään - niin näyttäviä ja sitä myötä tuskin yhtä helposti kuvattavia kuin monessa muussa maassa, mutta itse kyllä olen perin pohjin sydämeni menettänyt suomalaisen luonnon pienipiirteiselle maisemalle. Tai niille rippeille mitä siitä on jäljellä.
Totesin viime Norjan reissulla, että minun hommani ei ole kuvata luontoa ulkomailla, kun minulle on niin tärkeää kokea, että on omakohtainen yhteys siihen maaperään mitä kuvaan ja se on kohdallani perinteisesti syntynyt vain ajan kanssa. Tunsin taas siellä olevani turisti ja kuvien olevan pelkkää pintaa vailla mitään syvempää sisältöä. Vaikutuin suuresti maisemista ja samaan aikaan turhauduin ja jopa ahdistuin kuin yritin sitä kuvata. En muutenkaan pidä drive-by-shootingista; tykkään "laskeutua" paikkaan ja vasta yleensä useamman tunnin oleilun jälkeen voi alkaa tuntua, että tahtoo kuvata. Arkinen, hektisempi mieli on tässä kohtaa yleensä ehtinyt rauhoittua ja aistit avautua paremmin ympäröivälle maisemalle.
(Itse tykkään kuvata maiseman osalta pääasiassa pieniä (maisema)paloja. Päämaisemakohteenani on monimuotoisempi ja luonnontilaisempi metsäluonto, jota tässä kotiseutuni reviireillä on pieninä sirpaleina jäljellä n. 0.5% alueen kokonaismetsäpinta-alasta, eikä tilanne ole paljon parempi muuallakaan täällä Etelässä tässä metsäluonnon tuhoamisen luvatussa maassa.)
Jovala kirjoitti:
Ehkä hyvä valokuva onkin se, joka tavoittaa mahdollisimman suuren katsojajoukon tajunnan.
Postauksesasi oli hyvää pohdintaa, mutta ylläolevaan lainaukseen en usko.
Samalla analogialla Cheek varmaan olisi parasta mitä suomalaisen musiikin saralla on tällä vuosituhannella tapahtunut.
Mä esittelin kolmessa kapppaleessa kolme erilaista lähestymistapaa hyvyyden mittariksi. Ajatuksia muistakin oli, mutta en ole valmis asettumaan kuitenkaan minkään yksittäisen taakse.
Ehkä alleviivaavinta noissa eri tavoissa hyväksi valokuvaksi onkin pyrkimys vaikuttamiseen. Paitsi että ihminen hakee paikkaansa ja hyväksyntää erilaissa ryhmissä, ihminen pyrkii myös muokkaamaan niitä. Vaikuttamaan.
Herättivät tämä paljon keskustelua... Hienoa. Hyvää keskustelua
Tuo esimerkkikuva oli ehkä hieman äärimmäinen esimerkki asiasta. Mutta esim maisemakuvassa, missä menee sallitun/toivotus raja korjata maisemaa. Esim poistamalla rannalta roskia, katkomalla joku oksa jne.
Välillä tuntuu kommentit olevan kohtuuttomia. Muistan erään kuvan jossa oli ehkä Oulusta rannalta/aallonmurtajalla torni tai vastaava ja siinä edessä sinne vievä polku, jonka varrella oli valaisintolpat. Kuvaaja oli hienosti sommitellut kuvan ja vailasintolpat nätiksi kokonaisuudeksi. Kuvan toisessa laidassa oli koivu oksinee kommenttien mukaan"häiritsemässä". Pitäisikö tällöin kuva jättää ottamatta, kaataa puu tai photoshopata kuva. Tällä haen sitä, että usein nuo oksat yms esteet ovat joissain kuvissa pakko. Muuten kuvaa ei synny ollenkaan. Tietysti kuva olisi ollut parempi ilman mutta minkä sille voi.
Kyllä kuvan tietysti pitää herättää tunteita, se kai sen tarkoitus on. Sen voi herättää sitten monella tavalla, kertomalla kohteesta ja sen ympäristöstä, kauneudesta, sommittelun avulla jne. Se mikä on sitten sitä valokuvaustaidetta on eriasia.
Kryptos kirjoitti: Matti Sulanto kirjoitti eräässä blogissaan, että valokuvassa on kyse neljästä asiasta: valosta, aiheesta, sommittelusta ja tarinasta.
Valo on joka kuvassa, muuten ei ole kuvaa... luultavasti. Valo voi olla harkittua tai ihan vain tilanteen mukaan. Aihekin löytyy. Ja aina löytyy tarina, joko kuvaan rakennettuna tai tulkittuna. Sommittelua ei kovin usein löydy. Tämä lienee valokuvaajille se kaikkein vaikein asia myöntää ;-)
Ei ole helppoa, ei.
Sommittelun arvioinnin voidaan perustellusti olettaa tukeutuvan vakiintuneisiin konventioihin, vaikka lopulta tämäkin on subjektiivinen, esteettinen ja kulttuurisidonnainen preferenssi. Joskus myös normista poikkeaminen katsotaan toimivaksi ja sopivaksi.
Valo on kuvan ontologinen entiteetti, jopa ontologinen primitiivi. Ilman sitä ei luonnollisesti ole kuvaa - siksi se on kaiken perusta. Aihekin on ontologinen entiteetti, jokin 'olemassa oleva'. Tarina, narratiivi taas on yksilöllinen tai miksei sosiaalinenkin konstruktio, joka sisältöön katsottavan kuvan lisäksi vaikuttaa koko katsojan historia.
Vaikka kuvasta lähtökohtaisesti löytyisikin aina valo, jokin aihe ja jokin tarinakin - ehkä jopa sommitteluakin, näiden ominaisuuksien arvottaminen joidenkin kriteerien määrittelemissä rajoissa lienee kuitenkin se, mitä valokuvan arvioinnissakin haetaan ja minkä ohjaamina sanomme jonkin kuvan olevan toista parempi.
Onko valo hyvää, huonoa, kovaa, pehmeää, kirkasta, hämyisää, tietyn sävyistä, ja niin edelleen. Onko aihe kiinnostava, poikkeuksellinen, tavanomainen, yllättävä, hauska, tms. Löytyykö kuvasta merkityksellisyyttä, monitulkintaisuutta, kerroksellisuutta, pysähdyttävyyttä jne. Onko sommittelu miellyttävä ja tasapainoinen, häiritsevä, normatiivinen tai konventionaalinen, vai rohkea ja rajoja rikkova? Nämä ovat kaikki kvaliteetteja, laadullisia arvioita, ja hyvin subjektiivisia.
Valokuva on loputtoman kiehtova ja monitulkintainen. Valokuvasta voi yksinkertaisesti tykätä tai olla tykkäämättä, tai pohtia ja analysoida sitä loputtomasti eri tutkimusalueiden kautta. Riippumatta lähestymistavasta, valokuva tuntuu antavan lähes kaikille vahvoja kokemuksia.
pelai65 kirjoitti:
Välillä tuntuu kommentit olevan kohtuuttomia. Muistan erään kuvan jossa oli ehkä Oulusta rannalta/aallonmurtajalla torni tai vastaava ja siinä edessä sinne vievä polku, jonka varrella oli valaisintolpat. Kuvaaja oli hienosti sommitellut kuvan ja vailasintolpat nätiksi kokonaisuudeksi. Kuvan toisessa laidassa oli koivu oksinee kommenttien mukaan"häiritsemässä". Pitäisikö tällöin kuva jättää ottamatta, kaataa puu tai photoshopata kuva. Tällä haen sitä, että usein nuo oksat yms esteet ovat joissain kuvissa pakko. Muuten kuvaa ei synny ollenkaan. Tietysti kuva olisi ollut parempi ilman mutta minkä sille voi.
Tämäntyyppisiä kommentteja tietysti tulee silloin tällöin ja joskus itsekin kommentoin kuvassa jotakin elementtiä, joka vie mielestäni huomiota muusta.
En ajattele näitä niinkään kovana tai kohtuuttomana kritiikkinä, vaan lähinnä huomioina kuvasta. Kommentoijakaan tuskin usein tarkoittaa, että koko kuva on jokun risun takia pilalla, vaan lähinnä kertoo siitä, mihin kommentoijan katse oli kuvassa kiinnittynyt. Eikä se, että jonkun mielestä jokin oksa tai risu häiritsee tarkoita sitä, että huomio olisi mikään universaali totuus. Ihmiset pitävät erilaisista asioista.
Kokonaisuus tietenkin ratkaisee ja hyvääkin voi usein parantaa. Huonoa ja keskinkertaista sitäkin enemmän (nimim. 'Kokemusta on'). Kommenteissa tietenkin aina toivoisi perusteluja ja ehkäpä parannusehdotusta. Minulle sellaisista on ollut paljon hyötyä. Kuvauspaikalle voi mennä vaikka uudelleen ja rajata kuvaa toisin, tai miettiä tulkintaa muulla tavoin.
Se olin minä joka mussutin siitä koivusta siinä Oulu-kuvassa (syystä että kuva oli muuten täydellinen graafinen sci-fi näkymä), mutta sen puun olisi voinut välttää vaan jalkazoomilla. Jos liikkumismahdollisuuksia ei ole, niin täytyy hyväksyä mitä reunoilla on.
Pöpeliköt ovat lyhyesti sanottuna kuva-aihetta rumentavia pusikoita joissa on niin paljon häröä että eivät tue kuvan linjoja mitenkään. Tämmöistä on Etelä-Suomen maisemat täynnä kiitos välinpitämättömien maanomistajien tai Metsähallituksen perseilyn. Kansallispuistojakin pitäisi maisemoida jotta pysyvät järkevän näköisinä, ja tätähän tehdään tuolla suuressa maailmassa. Maa on täysi lättänä profiililtaan jolloin rehottavat puskat vievät paljon huomiota paikassa kuin paikassa.
Usea maisemaspotti sisältää jonkin punaisen langan, mutta hyvin usein lanka on visuaalisen roskakasan peittämä.
Toinen tyypillinen suomalainen fail on peltomaisema jossa on ajeltu traktorilla kännissä. Sen sijaan että olisi pitkiä suoria ajolinjoa, on jotain tuurilla ajettuja palstoja, joissa ei ole mitään rytmiä. Tai missä ovat ne pellot joissa olisi tyylikäs kukkula ja sen päällä massiivinen tammi? Kukkuloita löytyy mutta niiden päällä on jotain kusista pajukkoa tai muutama kämänen koivuntynkä. EU-tukia vastaan pitäisi yhteiskunnalle tarjota muutakin, kuin maitoa tai viljaa.
Maffer kirjoitti:Se olin minä joka mussutin siitä koivusta siinä Oulu-kuvassa (syystä että kuva oli muuten täydellinen graafinen sci-fi näkymä), mutta sen puun olisi voinut välttää vaan jalkazoomilla. Jos liikkumismahdollisuuksia ei ole, niin täytyy hyväksyä mitä reunoilla on.
Pöpeliköt ovat lyhyesti sanottuna kuva-aihetta rumentavia pusikoita joissa on niin paljon häröä että eivät tue kuvan linjoja mitenkään. Tämmöistä on Etelä-Suomen maisemat täynnä kiitos välinpitämättömien maanomistajien tai Metsähallituksen perseilyn. Kansallispuistojakin pitäisi maisemoida jotta pysyvät järkevän näköisinä, ja tätähän tehdään tuolla suuressa maailmassa. Maa on täysi lättänä profiililtaan jolloin rehottavat puskat vievät paljon huomiota paikassa kuin paikassa.
Usea maisemaspotti sisältää jonkin punaisen langan, mutta hyvin usein lanka on visuaalisen roskakasan peittämä.
Toinen tyypillinen suomalainen fail on peltomaisema jossa on ajeltu traktorilla kännissä. Sen sijaan että olisi pitkiä suoria ajolinjoa, on jotain tuurilla ajettuja palstoja, joissa ei ole mitään rytmiä. Tai missä ovat ne pellot joissa olisi tyylikäs kukkula ja sen päällä massiivinen tammi? Kukkuloita löytyy mutta niiden päällä on jotain kusista pajukkoa tai muutama kämänen koivuntynkä. EU-tukia vastaan pitäisi yhteiskunnalle tarjota muutakin, kuin maitoa tai viljaa.
Oletko varma, että luonto on syypää, jos et kykene näkemään sen luomuksia kauniina tai esteettisinä ilman ihmisen puuttumista asiaan väkivaltaisin voimatoimin?
