16.3.2015 iltayö ja lähes viikon kestänyt selkeä putki, jonka jokaisena yönä olin saanut jäädä ilman ennustettua revontulimyrskyä, vaikka muutamana päivänä jonkinmoista kaarta tai vyötä oli tarjolla. Silloinkin vain pohjoishorisontissa killui laiska ja himmeä vihreä kaari, joka ei reposkuvaukseen potkua antanut, vaan jälleen kerran perustähtimaisemia.
17.3. Aamulla herätessäni revontulimittarit olivat totaalisen villeinä, kaksi kolmesta magneettikentän häiriöisyysmittarista oli mennyt yli asteikon, ja osan ajasta reilusti. Pohjois-Amerikan revontulikameroissa näkyi kirkkaita tulia juuri kun kotisuomessa oli päivä alkanut, joten joka ikinen Suomen revontulikyttääjä pystyi vain toivomaan, että hurjat lukemat säilyisivät yölle, varovasti veikkaillen, että siitä voisi tulla jotain samantyyppistä kuin päivälleen kaksi vuotta aiemmin, joka oli piirtynyt satojen ihmisten mieliin huikeana showna. Ja pysyiväthän ne mittarit. Iltaa kohden magneettikentän häiriöisyys nousi lukemiin, joita ei oltu nähty pitkiin, pitkiin aikoihin ja sadat jännittyneet ihmiset ympäri maata latailivat kameroidensa akkuja valmistautuen johonkin upeaan. Oikein mihinkään muuhun ei pystynyt keskittymään, kun tuijottamaan lamaantuneena Aurora-Servicen mittareita.
Puoli kahdeksalta se alkoi. Taivas oli vielä hyvin vaalean sininen, kun kiinnitin huomion siihen, että koko taivas oli tulessa, koronakin löytyi jo niin aikaisella illalla. Kirkkaanvihreät vyöt tanssahtelivat edessä, kun lähestyin Puuppolan pimeitä peltoja. Siellä joka puolella näkyi tulia, todella aktiivisia, lepattavia ja sykkiviä aktiivisen koronan muodostaessa kruunun tuolle kaikelle. Tulet leikkivät monivärisinä jo tuossa vaiheessa, ja lännessäkin, jonne aurinko oli vain reilua tuntia aiemmin laskenut, näkyi Venusta näyttävyydellään haastavia – ja helposti voittavia tulia.
Jonkin verran kahdeksan jälkeen, taivaan jo hiukan pimennyttyä, show oli suorastaan maaginen.
Aivan koko taivas oli peittynyt reposiin, pohjoistaivaalta oli hankala erottaa enää tähtiä, ja Orion kumppaneineen etelässä näyttivät hyvin erikoisilta tulien välistä nähtynä. Korona oli koko ajan hyvin eloisa, ja tulet etenivät alle puolen sekunnin sykähdyksittäin horisontista koronaan, joita sykkivät laikut säestivät.
Pidin kuvien valotusajat lyhempänä, kuin koskaan ennen, mutta silti nopealiikkeiset tulet muuttuivat helposti mössöksi. Taivaan yhä pimentyessä reposet muuttuivat yhä vallitsevammiksi – mutta yhdeksältä vielä hetki sitten niin eloisat ja kirkkaat tulet laimenivat koko taivaan peittäväksi harsoksi, joka näytti erehdyttävästi todella rankalle valosaasteelle.
Himmeähkö Iridium-satelliitti väläytti terveisensä siihen parikymmenminuttiseen rakoon.
Ja heti sen jälkeen alkoikin tapahtua. Harsosta alkoi ilmestyä poimuileva vyö, joka kaarsi korkealta pohjoishorisontin yltä jättäen siihen paljain silmin täysin tulettoman, mustan reiän, jonka eteläpuoli oli vielä harsoa.
Puoli kymmenen aikoihin vyö oli jo noussut niin pitkälle, että se meni idästä länteen suoraan taivaannavan kautta, johon teki jonkinmoisen koronan, ja puolitti taivaan. Tuntui todella omituiselta, kun taivaasta nimenomaan eteläpuolisko oli se, jossa reposet näkyivät. Sitten, aivan varoittamatta vyö alkoi poimuilla yhä enemmän, ja länsipuolelle ilmestyi punaisia säteitä, jotka näyttivät nousevan juuri Venuksesta.
Varttia vaille kymmenen mennessä tulet räjäyttivätkin sitten esiin aivan huikean ilotulituksen, ja valtava ja selkeä seinä nousi etelätaivaalle, ja alkoi muodostaa jonkinmoista koronaakin, mutta sillä hetkellä oli aivan muuta ihasteltavaa. Tulet olivat kirjaimellisesti pyörryttävän hienoja, sillä minun piti käytännössä pyöriä kuin hyrrä, että näkisin parhaat palat kaikista suunnista ja kuntoilupuoli tuli tehtyä ryntäillessä puolelta toiselle sähköjohtoja, jotta ne eivät olisi olleet edessä, onneksi todella hyvä hankikanto mahdollisti juoksemisenkin lumen pinnalla ilman lumikenkiäkään.
Ja juuri ennen kymmentä taivaalle syntyi huikea korona, joka loisti henkeäsalpaavan hyvin pikimustalta taivaalta ja oli erittäin aktiivinen – niin aktiivinen, että sekunninkin valotusajalla kuviin tuli näkyviin selkeää liike-epäterävyyttä.
Korona vain jatkoi loimuamistaan, kun muu taivas jo hieman himmeni, ja vain kymmenen minuutin kuluttua koronan syttymisestä oli taivas jo hieman rauhoittunut, mutta vain hetkeksi, sillä pian pohjoiseen ilmestyi huikaisevan kirkas ja säteinen vyö, ja taas taivas täyttyi ja reposten leikki jatkui ja jatkui.
[
Puoliltaöin ulos katsoessa näky oli aivan epätodellinen. Joka suunnasta taivasta eteni tasaisella pulssilla liikkuvia kirkkaita aaltoja suoraan eloisaan koronaan, josta otin myös videopätkän, nyt valovoimaisella Sigmalla, jolla sain käytettyä alkuillan 1/8s.-sarjatuli –asetuksista poiketen videotilaa ja 1/30s. valotusaikaa, jolloin reposten liikkeet näkee hyvin todenmukaisena, vaikka kuvanlaatu ei siihen riittänyt, eipä olisi kovin moni muu kamera kuin a7s ollut riittävän herkkä tuona yönä, sopiva valotusaika yksittäiskuvissakin ilman reposten liike-epäterävyyttä olisi ollut erittäin lyhyt.
Aamuyölle jätin kameran nakuttamaan ajastettuna, pitkällä valotusajalla timelapsea, josta näki hyvin kello yhden kirkastumisen, joka saattoi olla jopa parempi, kuin ennen kahdeksaa ja kymmeneltä olleita kirkastumisia.
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että parempi kuin St. Patrick’s Day 2013.
Mutta siis huh, mikä yö.
Jos et pelkää reposkuvaähkyä, Flickrissä löytyy vähän lisää kuvia.
