Valokuvaamisen filosofinen ongelma

[moonshine]

^Eiks filmin valinta ole melkoista käsittelyä jo sinänsä?

Sanosin, että usein toi käsittelystä jupiseminen on sitä, ettei osaa, jaksa, viitsi tai kiinnosta. Että on tajunnut, että käsitelyllä on merkittävä vaikutus lopputulokseen ja se *sensuroitu*.

Muutenkin jos ajatellaan vaikka 'todellisuuden' tallentamista, silmähän mukautuu siihen jatkuvasti. Ois aika pöhköä jättää valotuksen korjailut tekemättä ja tyytyä globaalisti lukittuu aukkoon, joka ei osassa kuvaa toimi.

Loppujen lopuks katsojalle ainoa, mikä ratkaisee, on lopputulos - onko siinä laatua vai ei. Useimmiten laatu vaatii jonkin verran hinkkaamista, joskus enemmän, joskus vähemmän.

[mattimi]

Hei!

Ei ihminen havaitse todellisuutta. Fyysikot väittävät, että ihminen ei voi edes ymmärtää todellisuutta. Ihmisen aistit kattavat vain joitain kapeita ikkunoita erittäin karkeistettuun kuvaan maailmasta.

Ilmeisesti mielipuoli tarkoitat todellisuudella sitä, miten keskiverto ihminen käsittää maailman.

Digikuvaus on mullistanut valokuvauksen hukuttamalla meidät kuviin. Mikään kuva ei enää ole merkityksellinen. Sitä vilkaistaan ja se unohdetaan. Valokuvaus kannattaa ottaa huvina. Kuvaan, jos se on minusta hauskaa. Jos se ei ole, teen jotain muuta.

Mikko

[muikkunen]

Tässä ketjussa on esitetty ikuisuuskysymyksiä, joihin mullakaan ei mitään vastauksia ole. Mutta mitä omaan kuvaamiseeni tulee, kuvat voi kenties karkeasti jakaa ainakin kolmeen kategoriaan, joissa kuvan suhde todellisuuteen on erilainen. Tarkemmalla miettimisellä kategorioita voisi ehkä löytyä enemmänkin.

1) Dokumentaariset kuvat lähinnä omasta elämästä ja tutuista ihmisistä. Näitä kuvia ottaessani pyrin säilömään palan nykyhetkeä. Pyrkimys on tietysti lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu, ei elämää voi säilöä. Aina sitä silti yrittää. (Näitäkin kuvia käsittelen vähintäänkin sävyjä säätämällä. Raakakuvan konvertointiin liittyvien valintojen jättäminen kameran sisällä istuvan japanilaisen insinöörin päätettäviksi ei tekisi kuvasta yhtään autenttisempaa.)

2) Kuvat, jotka pyrkivät antamaan konkreettisen visuaalisen hahmon jollekin mielikuvalle. Näissä kuvissa yritän tavoittaa tunnetilaa tai näkemystäni jonkin paikan tai asian olemuksesta tms. Se mielikuva on ehkä paikkaan tai asiaan liittyvien muistojen kiteytymä, joskin saattaa olla että sen taustalla joskus ovat pikemminkin muut nähdyt kuvat (muiden ihmisten mielikuvat?) kuin oma kokemus todellisuudesta sellaisenaan. Niin tai näin, tällaisia kuvia voi tietysti käsitellä päästäkseen mahdollisimman lähelle sitä mielikuvaa, jota kuvan on tarkoitus ilmaista. Käytännössä en yleensä näissäkään tee sävyjen säätämistä kummempaa käsittelyä ja lopputulos näyttää aika luomulta, mutta ei sen välttämättä tarvitsisi sitä olla.

3) Kuvat, jotka ovat itsessään tapa tarkastella todellisuutta. Esimerkiksi makrokuvat ja muut lähikuvat tarjoavat näkymiä, joita en koskaan näkisi, ellen katsoisi todellisuutta makrolinssin läpi. En siis pyri kuvalla välittämään kokemustani maailmasta, vaan ainoastaan tutkiskelemaan, millaisia näkymiä siitä voi kameran avulla löytää. Kuvilla ei ole muuta tarkoitusta kuin löydettyjen näkymien tuottama esteettinen tyydytys.

Äkkiseltään siis tuntuisi siltä, että kuvani ja kuvaamiseni voisi karkeasti jakaa näihin kategorioihin. Käytännössä kategoriat tosin taitavat usein sekoittua toisiinsa.

[Kryptos]

Jokaisesta kuvasta voi olla lukuisia eri tulkintoja, mutta kuvaajan näkemys valokuvausfilosofiani mukaan ratkaisee aina. Lisäksi otettu kuva on partikulaarinen entiteetti eli yksilöolio valokuvan universaalista. Voidaan esittää perusteltu argumentti, että otettu valokuva on olemassa. Tulkinnat ovat taas kontrafaktuaaleja ja käsittelevät entiteettejä joita ei ole. Tulkinnat ovat toki erinomaisen hyödyllisiä.

Filosofiassa on mahdollisten maailmojen (possible worlds) käsite, joka liittyy modaalisuuteen. Olen pohtinut paljon valokuvan ontologista modaalisuutta, josta toivon saavani artikkelinkin valmiiksi blogiini jossakin vaiheessa, liittyen valokuvan kritiikkiin.

Valokuva ei ole koskaan todellisuuden autenttinen representaatio. Edes sama maisema kahden henkilön katsomana, samaan aikaan ja samassa paikassa ei ole sama näille henkilöille. Joudumme aina puhumaan abstraktioista ja episteemisistä entiteeteistä. Punavihervärisokea näkee maiseman eri tavalla, mutta yhtä todellisena kokemuksena. Kun puhutaan valokuvasta, ollaan hyvin kaukana ontologisesta realismista.

Yksilö, eli valokuvaaja itse määrittelee valokuvalleen asettamat rajat, jotka useimpien elämässämme olevien rajojen tapaan ovat mukautuvat. Ulkoisesti asetettuja rajoja hakeva valokuvaaja voi osallistua esimerkiksi valokuvauskilpailuun, joissa yleensä on mielivaltaisesti (so. vapaasti) määritellyt rajat. Sosiaaliset konstruktiot voivat myös asettaa rajoja, kuten etiikka ja moraalikäsitykset, taiteensuuntien vakiintuneet määritelmät ja niin edelleen.

Valokuvaaja voi vain pyrkiä ilmaisunsa autenttisuuteen. Määrittelin eräässä poleemisessa autenttisuutta käsittelevässä esseessäni autenttisuuden näin:

"Authentic agency is ontologically advised and epistemically validated motivation."

"When our actions are informed and autonomous, not compliant or conformist, when they are consistent, aware and situated, they’re authentic."

Ajatus on sovellettavissa myös valokuvaan.

[Maffer]

Lyhyesti toteaisin että jos pitää asettaa itselle rajoja ja hakea niille muiden hyväksyntää että välttyisi epäaidolta kuvaamiselta niin heitä se kamera jorpakkoon.

[Kryptos]

Tämä oikeastaan kiteyttää asian. :)

[hkoskenv]

Valokuva ei ikinä ole autenttinen, koska todellisuutta ei voi tallentaa sellaisenaan.

Todellisuutta ei voi mitata sellaisenaan, ainakaan meidän tuntemiemme luonnonlakien mukaan. Mittaaminen muuttaa aina ennakoimattomalla tavalla mitattavaa systeemiä. Täydellisyyden vaatiminen on loputon epäonnistumisten suo.

Minä näen kuvaamisen pikemminkin tapana saada ja/tai tallentaa jotain informaatiota ympäröivästä todellisuudesta. Kuvia voi käsitellä niin, että haluttu informaatio tallentuu ja näkyy paremmin. Jos on tarkoitus tallentaa muisto vaikka jostain maisemasta, käsittely tähtää siihen, että kuva tuo mieleen muiston mahdollisimman alkuperäisenä. Sen ei välttämättä tarvitse vaatia sitä, että kuva on täydelinen rekonstruktio paikalla olleesta fotonikentästä. Se ei välttämättä toimisikaan ei paikassa näköfysiologian erikoisuuksien takia. Joskus tallennettavan asian esiin saaminen vaatii järeämpää muokkaamista. Se voi olla vaikka väärävärikuva, joka on koostetu kokonaan aallonpituuksista, jota silmä ei näe, mutta kertoo jotain kiinnostavaa kohteesta.

Mutta mikä rooli sitten jää valokuville, jotka yrittävät esittää jotakin todellista näkymää?

Paljon rooleja. Valokuva voi palauttaa paikalla olleen mieleen muistoja. Valokuva voi tuottaa jollekin, joka ei ole paikalla, jotain tietoa siitä miltä siellä näyttää. Valokuva voi olla kaunis tai kiinnostava sellaisenaan. Valokuva voi tuottaa tietoa siinä näkyvistä kohteista (vaikka geologi voi nähdä vuoren kuvasta omaan tieteenalaansa liittyviä asioita). Sinä tunnut tarttuvan vahvimmin jonkinlaiseen juridistyyppiseen todistamiseen, jossa muut epäilevät sinun valehtelevan ja kuvan pitää osoittaa epäilyt vääriksi. Mutta juuri siinä roolissa valokuva on ollut vasin hutera heti keksimisestään asti. Melkein heti keksittiin myös perustekniikat kuvien manipulointiin. Minusta kuva on paljon toimivampi noissa muissa tarkoituksissa ja niissä ei lopultakaan ole niin hirveästi väliä paljonko kuvaa on käsitelty. Joskus noita asioita dokumentoidaan vaikkapa piirtämällä, joskus jopa muistinvaraisesti.

[nomad]

Jos valokuvaus olisi todellisuuden jäljentämistä, niin sitä tuskin pidettäisiin taidemuotona.

[nsamppa]

Tekis mieli kommentoida tähän, mutten jaksa ny keskittyy. Ilmeisesti kuitenkin kommentoin. Ja kommentoinpa ny niin että onpa harvinaisen hyvä ketju täällä. Pidetään tää hyvänä, meinaan tuntuu että tämmöstä keskustelua täällä on hyvä olla.

Niin ja sen verta on pakko sanoa että ajatus valokuva todellisuuden kaapparina on aika pahasti poskellaan jo lähtökohtaisesti.

Ja ilmeisesti sitten jaksaa lisää. Sitä kun ollaan pohdittu minkä takia kuvataan ja mihin siinä pyritään niin mulla se on ilmeisesti skidisti poikkeava. Mä vaan diggaan kuvata. Se on vaan niin *sensuroitu* kivaa. Sen kuvaamisen jälkeen mua ei oikeastaan kiinnosta ne kuvat paskaakaan. Ja siltikin aina sitä yrittää ottaa mahdollisimman hyviä kuvia. Vaikkei niillä juuri koskaan mitään tee. Eikä edes tsiigaile. Ota siitä nyt selvää. Jokainen tavallaan ja tyylillään. Eikös se oo vaan tärkeetä et tekee ja touhuu?

Eniveis, jatketaan ystävät hyvää keskustelua.

[mjuhani]

Rakentaja rakentaa vaan. Kuvaaja kuvaa vaan. Jos miettii liikaa, ei rakenna, eikä kuvaa. Sekin voi olla ihan hyvä juttu, miettiä vaan.
Elämä on täynä valintoja, jotka vaan pitää ratkaista. Tai sitten ne voi jättää lilluun.

[ttuplai]

Määrittelyjen ongelma on siinä et edes matematiikassa ei pystytä rakentamaan niin hyvin määriteltyä ja rajattua joukkoa että se olisi aukoton. Sit kun astutaan matematiikan ulkopuolelle niin homma ei ainakaan yksinkertaistu. Osa on toki menettänyt, jos ei nyt järkensä, niin ainakin yöunensa tän ongelman kanssa - mut minkäs teet - sellanen maailma saatiin.

Mun periaate on jokaisen kuvausprojektin sääntöviidakon viimeisenä on sääntö et mikään ei oo niin joustava kuin mun moraali ja säännöt. Hyvin on toiminut.

[onninpoika]

Hieman off topic ketjun filosofiseen pohdintaan mutta kuitenkin:

Loppujen lopuks katsojalle ainoa, mikä ratkaisee, on lopputulos - onko siinä laatua vai ei.

Tämä on mielenkiintoinen väite johon törmää hyvin usein harrastajien foorumeilla. Laatu ei mielestäni tarkoita pixeleitä, terävyyttä, DOFfia eikä mitään näistä foorumien suureista. Laaatu tarkoittaa mielestäni kuvan sisältöä. Muistanette kun epätarkat, suttuiset, väärin valotetut kännykkäräpsyt vuosituhannen vaihteessa siirsivät maailman isointa armeijaa? Kukaan ei kysellyt oliko sopiva bokeh tai oliko riittävästi pikseleitä :-)


Tuosta olen 100% samaa mieltä. että sen kuvan hyvyyden ratkaisee katsoja ei kuvaaja. Tästä esimerkkinä Calvin Clein josta tuli maailman brändi pitkälti yhden valokuvan ansiosta. Siis valokuvan johon kuvaaja ei ollut 100% tyytyväinen.

[Kryptos]

Tuosta olen 100% samaa mieltä. että sen kuvan hyvyyden ratkaisee katsoja ei kuvaaja.

Katsojan osalta tietenkin, mutta samalla lailla kuvaaja ratkaisee itse pitääkö ottamaansa kuvaa hyvänä, vai ei. Molemmissa tapauksissa puhutaan subjektiivisista preferensseistä ja molemmat ovat oikeassa. Kuvaaja voi olla tyytyväinen ottamaansa kuvaan, vaikkei se puhuttelisikaan yleisöä. Toisinpäinkin voi käydä; kuva, jota valokuvaaja pitää epäonnistuneena tai puutteellisena saattaakin puhutella vahvasti katsojaa, kuten Calvin Klein esimerkissäsi.

[onninpoika]

Juuri näin. Palasimme aiheeseen eli miksi ja kenelle kuvaat. Ainakin itse olen ollut heivaamassa roskiin katsojan mielestä hyvää kuvaa ja yhtä usein olen ollut tyrkyttämässä katsojalle omasta mielestäni todella hyvää kuvaa joka kiinnostaa katsojaa yhtä paljon kuin eilinen heasri.

[nomad]

Juuri näin. Palasimme aiheeseen eli miksi ja kenelle kuvaat. Ainakin itse olen ollut heivaamassa roskiin katsojan mielestä hyvää kuvaa ja yhtä usein olen ollut tyrkyttämässä katsojalle omasta mielestäni todella hyvää kuvaa joka kiinnostaa katsojaa yhtä paljon kuin eilinen heasri.

Sinulla on ollut (ainakin välillä) väärä yleisö.

[moonshine]

^Tossa voi olla opin paikka saada sisältö, tekninen ja taiteellinen laatu paremmin kohtaamaan.

Ne ihmiset, joilla ei ole kameraharrastajan (osin turhan) tiedon ja taidon painolastia, saattavat nähdä paremmin läpi. Heitä kiinnostaa ennen kaikkea kuvan laadun kokemus, sisältö, ei tekniset yksityiskohdat.

Tietty on kuvaajan harkinnan varassa, kenen näkemystä kuunnella. Mutta noin yleensä kaikki uutta avaava tulee usein itsen ulkopuolelta, usein yllättävistäkin paikoista. :-)

[moonshine]

Käyttäjän viikate74 pohdintaa blogissa:

Valokuvaaminen on muutenkin alana muuttunut totaalisesti, nykyaikaiset laitteet ovat oikeasti niin hyviä että esimerkiksi hämärässä kuvaaminen on täysin erilaista nykyisin. Valottamista ei tarvitse enään osata kuin sinnepäin, loput voi RAW kuvasta korjata. Ja jos kuva on epätarkka sen voi aina nimetä taiteeksi :) iphoneographyMutta tällä on kääntöpuoli joka on ehdottoman positiivinen. Uudenlaiset laitteet mahdollistavat ihan uudenlaiset kuvaajat. Mä fanitan ihan mielettömästi uusia nuoria friikkejä kuvaajia jotka uskaltavat ottaa aidosti erilaista kuvaa. Hyvä esimerkki siitä miten paikallaan Suomen kuvausgenre pyörii. Kun tän tämänkertainen vuoden luontokuva voittaja julkaistiin alkoi hillitön dissaus netissä. Kaikki nämä dissajat ovat juuri niitä kameraseurojen jäseniä joiden osaaminen ja varsinkin näkymys kuvaamisen suhteen on perskarvan ohutta. Kun siinä kuvassa ei aina tarvitse olla täydellisessä valotta otettu kohinaton Karhu keskisommittelulla. Se että kuviin tuo jotain uutta kulmaa on sitä oikeaa visiointia. Luontokuvaus on reproa jos siihen ei tuo mitään omaa juttua.

Sama ihmisissä ja kaikessa muussakin. Käyttäkää sitä mielikuvista ! Joko sitä on tai ei ole, kuitenkin kaikkein tärkein elementti koko hommassa.

[Maffer]

Valottamiseen on vain yksi oikea tapa RAW kuvalla - niin paljon kuin kenno antaa myöten mikäli valon intensiteetti ei sitä estä. Siinäkin on yksi murheenkryyni vähemmän miettiä. Harmi että ainoastaan magic lantern hoitaa homman kotiin.

[hkoskenv]

Ja ilmeisesti sitten jaksaa lisää. Sitä kun ollaan pohdittu minkä takia kuvataan ja mihin siinä pyritään niin mulla se on ilmeisesti skidisti poikkeava. Mä vaan diggaan kuvata. Se on vaan niin *sensuroitu* kivaa. Sen kuvaamisen jälkeen mua ei oikeastaan kiinnosta ne kuvat paskaakaan. Ja siltikin aina sitä yrittää ottaa mahdollisimman hyviä kuvia. Vaikkei niillä juuri koskaan mitään tee. Eikä edes tsiigaile. Ota siitä nyt selvää. Jokainen tavallaan ja tyylillään. Eikös se oo vaan tärkeetä et tekee ja touhuu?

Tuossa on paljon tuttua minullekin. Kuvaaminen on jotenkin hienompaa kuin katselu. Vaikka tietää, että ne kuvat jäävät kovalevylle jonkinlaiseksi tilastoksi ilman sen suurempaa arvoa. Sitä sitten vain pitää raahata kiloeurojen ja kilojen kamoja pitkin ryteikköjä saadakseen "onnen tunteen", kun ei viitsi lähteä "vain" katsomaan.

[mremonen]

Tuossa on paljon tuttua minullekin.

Vähän samansuuntaisia ajatuksia, vaikka kyllä mulle se kuvien käsittelykin (välillä) antaa suurta tyydytystä. Mutta juuri koskaan en palaa vanhoihin kuviini, josta johtuen en jaksa kauheasti laittaa painoa kunnolliselle avainsanarakenteelle ja/tai aukottomalle varmistusjärjestelmälle. Jos mun kuvat tänään katoaisivat mustaan aukkoon, olisi se toki surku, mutta ei maailmanloppu. Eniten surettaisivat lapsista otettujen kuvien häviäminen, vaikka teknisesti ne ovat sieltä heikommasta päästä.

Luin tuon aloittajan postauksen ja ehkä pienemmälläkin angstilla pärjäisi. Kuvaa sillä tyylillä ja niitä kohteita mitkä antavat itselle parhaan tyydytyksen. Jos haluaa kuvata mahdollisimman dokumentaarista, niin sitten koittaa tehdä sellaista. Jos haluaa kuvata enkeleitä, niin sitten kuvaa niitä. Pääasia, että itse nauttii. Kun kerran on kyse harrastuksesta.

Olin juuri nyt viikonloppuna valomaalauskurssilla, joka oli varsin antoisa ja ajatuksia herättävä - siitä myöhemmin blogissa. Mutta kurssin vetäjän filosofia oli se, että kuva otetaan kerralla purkkiin valkotasapainoa ja rajausta myöten. Vaikka kohde on sellainen, ettei sitä reaalimaailmassa itse asiassa edes ole, vaan se on valolla piirretty kennolle. Niin kuin tietysti kaikki kuvat jollain tapaa. Kun silmällä ei ole valotusaikaa, siten kun se kamerassa ymmärretään, eikä näköaluekaan todellisuudessa ole mikään "50-milliä vastaava", vaan muutaman asteen, niin kaikki sinne kennolle päätynyt on jo vääristynyttä informaatiota.

Joten turha pohdinta pois ja kuvaamaan. Tosin tämähän on ikuisuusaihe ja ainahan näitä voi akateemisesti pohdiskella.