Digikuvaus on tuhoamassa valokuvan

[Shchuka]

En ymmärrä, miksi tähän vedetään mukaan elitismi, vaikka kysymys on kuvan arvosta.

Kun Kullervo Kemppinen valloitti Lappia retkeilijöiden tietoisuuteen, hänen ottamillaan kuvilla oli suuri arvo. Kuvia lapin eri kolkista oli vielä tuolloinkin tarjolla niin vähän, että kun niitä saatiin kirjojen sivuille, suuri joukko ihasteli samoja kuvia.

Nyt kun Lapin hienoimmista kohteista on saatavilla nuin miljuuna teknisesti täydellistä kuvaa, niin oikein yksikään kuva ei enää kiinnosta.

Kemppisen rakeisille (mustavalko)kuville uhrattiin tunti jos toinenkin, mutta kuinka moni nykyään jaksaa enää keskittyä siihen tuhannenteen kuvaan Sokostista?

[mremonen]

^Mutta oliko niiden kuvien arvo seurausta harvinaisuudesta vai siitä että ne olivat jotenkin ja jollakin mittarilla erinomaisia?

Tuntuu, että kuvan arvostus on suoraan verrannollinen kuvauspaikan kulttuurilliseen ja maantieteelliseen etäisyyteen kohdeyleisöstä.

Täällä saa varauksetonta ooh ja aah-hymistelyä kuvat Nepalista, vaikka kyseessä olisi teknisesti räpsy. Tai ainakin sellainen kuva, jonka jokainen paikalla käynyt ottaa. Sen sijaan kuva porosta uimarannalla saa osakseen vain pientä olan kohauttelua. Ja sama kääntäen Nepalissa ja nepalilaisilla.

[Shchuka]

^Mutta oliko niiden kuvien arvo seurausta harvinaisuudesta vai siitä että ne olivat jotenkin ja jollakin mittarilla erinomaisia?

Eiväthän ne erinomaisia olleet. Kemppinen oli juristi eikä valokuvaaja.

On niissä kuitenkin näkyvissä tieto sommittelun perusteista. Niistä aistii luonnonkauneuden. Muistaakseni Kemppinen myös rupesi panostamaan tekniikkaan sen verran, että ainakin myöhemmillä reissuillaan hän rupesi kantamaan mukanaan painavaa rohjaketta jalustoineen.

Selvää kuitenkin on, että ensisijaisesti kuvien arvo perustui niiden harvinaisuuteen, siihen, että ne avasivat oven maailmaan, jossa vain harvat olivat käyneet.

Uuden maailman voi avata paitsi uudessa paikassa käymällä niin myös uudella tekniikalla tai uudella tyylillä.

Ongelma nykyisessä massakulttuurikuvauksessa kuitenkin on, että vähän kaikki paikat on kuvattu, vähän kaikki tekniikat kokeiltu ja vähän kaikki tyylit käytetty. Kun uusia kuvia katsoo, niin ainakin minulle tulee herkästi nähty-nähty-nähty-fiilis, vaikka juuri kyseisiä kuvia en olisi aikaisemmin nähnytkään.

[mremonen]

Ongelma nykyisessä massakulttuurikuvauksessa kuitenkin on, että vähän kaikki paikat on kuvattu, vähän kaikki tekniikat kokeiltu ja vähän kaikki tyylit käytetty. Kun uusia kuvia katsoo, niin ainakin minulle tulee herkästi nähty-nähty-nähty-fiilis, vaikka juuri kyseisiä kuvia en olisi aikaisemmin nähnytkään.

Ymmärrän toki tämän tuskan, mutta ei kai se varsinaisesti digikuvauksen vika ole. Tai jos on, niin seurausta lähinnä kaiken teknologian kehittymisestä.

Samalla tavalla voi aloittaa ketjun otsikolla "Keihänen tuhosi matkailun". Jos turismi ja matkailu olisi vain harvojen ja valittujen mahdollisuus, kuten 100 vuotta sitten, niin jaksaisimme edelleen ihmetellä hottentotteja.

Mieluummin minä otan tämän nykyisen tilanteen, jossa periaatteessa (lähes) kaikki on mahdollista (lähes) kaikille, kuin sen, että asiat olisivat vain harvojen ja valittujen saavutettavissa.

Tietysti luonto tässä tuhoutuu sivujuonteena.

[ttuplai]

Ongelma nykyisessä massakulttuurikuvauksessa kuitenkin on, että vähän kaikki paikat on kuvattu, vähän kaikki tekniikat kokeiltu ja vähän kaikki tyylit käytetty. Kun uusia kuvia katsoo, niin ainakin minulle tulee herkästi nähty-nähty-nähty-fiilis, vaikka juuri kyseisiä kuvia en olisi aikaisemmin nähnytkään.

Ymmärrän toki tämän tuskan, mutta ei kai se varsinaisesti digikuvauksen vika ole. Tai jos on, niin seurausta lähinnä kaiken teknologian kehittymisestä.

Samalla tavalla voi aloittaa ketjun otsikolla "Keihänen tuhosi matkailun". Jos turismi ja matkailu olisi vain harvojen ja valittujen mahdollisuus, kuten 100 vuotta sitten, niin jaksaisimme edelleen ihmetellä hottentotteja.

Mieluummin minä otan tämän nykyisen tilanteen, jossa periaatteessa (lähes) kaikki on mahdollista (lähes) kaikille, kuin sen, että asiat olisivat vain harvojen ja valittujen saavutettavissa.

Tietysti luonto tässä tuhoutuu sivujuonteena.

Onneksi on avaruus. Se tarjoaa velä mahdollisuuden harvoille ja valituille - ja jälleen voi ihastella ainutlaatuisuutta. Elitismiä ei sais asiaan sekoittaa, mutta juuri elitismistä tässä on koko ajan kysymys - tekniikka (ja yleinen taloudellinen nousu) vain tuo asiat useamman ulottuville ja samalla popularisoi tekemisen - lapsen tasolle on paha päästä uudestaan, vaikka mieli miten halajaa takaisin kohtuun. Ehkä kandee kokeilla LSD:tä tai muita psykedeelejä - tosin aika pian sekin on nähty, mutta ehkä ne auttavat pahimman keski-iän kriisin yli - uutta ei vaan saa määrättömästi jolloin onni täytyy löytää arkisesta - jokainen auringonnousu on kuitenkin lopulta erilainen.

[tehodia]

Ongelma nykyisessä massakulttuurikuvauksessa kuitenkin on, että vähän kaikki paikat on kuvattu, vähän kaikki tekniikat kokeiltu ja vähän kaikki tyylit käytetty. Kun uusia kuvia katsoo, niin ainakin minulle tulee herkästi nähty-nähty-nähty-fiilis, vaikka juuri kyseisiä kuvia en olisi aikaisemmin nähnytkään.

Juu, sama asiahan se on musiikissakin. Kyllähän Mozartilla ja Beethovenilla ja vielä Sibeliuksellakin oli helpompaa tehdä sävellyksiä, kun niin paljoa sävelkulkuja ei oltu silloin vielä käytetty? Sävelkulut vähenee siis koko ajan, ja samaan aikaan "kertakäyttömusiikki" lisääntyy. Mitenhän tässä vielä käy? Vai olisiko sittenkin niin, että sekä kuvauskohteita (tekniikoita ja tyylejäkin) että sävelkulkuja on edelleen ääretön määrä käytettävissä?

[Kryptos]

Onneksi se, mitä valokuvan arvostukselle tapahtuu, tai todennäköisemmin on tapahtumatta, ei vaikuta tuon taivaallista siihen, miksi valokuvaan ja mitä se minulle antaa.

Mielestäni valokuvaamisessa on erotettavissa ainakin kaksi valokuvaamisen muotoa: arkinen, sosiaalinen valokuvaaminen, missä taiteellista ilmaisuvoimaa tärkeämpää on valokuvan affordanssi mahdollistajana ja sosiaalisen kanssakäymisen välittäjänä. Tässä merkityksellisempänä lienee valokuvan denotaatio.

Toinen muoto on ammatillinen ja taiteellinen, missä sosiaalinen viitekehys ja sosiaalisen kanssakäymisen muodot eroavat edellisestä ja valokuvan affordanssi on tästä johtuen erilainen. Valokuvan denotaation lisäksi sen semioottisessa tulkinnassa korostuu konnotaatio. Semioottinen tulkinta on jossakin määrin syvempi. Esitän, että valokuvan semioottiset tulkinnat ovat edellämainituissa esimerkeissä kuitenkin erilaiset.

Toisin sanoen, sosiaalisessa valokuvassa valokuvan pinnallinen ja ensisijainen merkitys on korostuneempi, kun taas ammatillisessa viitekehyksessä kuvan analyysi, mielleyhtymät, sivumerkitykset ja käsitesisältö saavat suuremman painoarvon.

Digikuva ei ole tuhoamassa valokuvaa. Se on tuonut valokuvan ja kiinnostuksen valokuvaamiseen myös niiden ulottuville, jotka eivät aiemmin ole olleet valokuvasta erityisen kiinnostuneita. Valokuvien ja valokuvaajien kasvanut määrä voi laajentaa myös valokuvien tyylilajeja, sekä kannustaa kaikkia valokuvaajia yhä parempiin — termin subjektiivisuuden tiedostaen — tulkintoihin.

[ArhiKu]

Kyllä, ihmiset ylistävät laiskuutta ja "nopeutta" eivätkä ymmärrä että hyvää kuvaa voi joutua metsästämään satoja tunteja.

Kompositiota eli rajaamisen taitoa kuvan jännitteiden hahmottamisena ei arvosteta. Katsotaan vain "mitä on kuvassa".

Kuvan aihe ja "tunne" ei todellakaan riitä hyväksi kuvaksi.

Nykyihminen ei halua olla analyyttinen koska eliitin massamedia opettaa meitä kuluttajiksi - aivan samalla metodilla kuin eliitin kirkkosysteemi opetti ihmiset uskomaan kaiken mitä pappi sanoo eikä kokemaan mitään kirkon satujen ulkopuolelta. Ihminen todellakin luulee että kalliit vaatteett ja kalliit kännykät tekevät pätevän ihmisen joka pätee mainostajien ohjaamana.

Mutta kuvien näpsyttely saa olla hauskaa ja kokeilevaa ja terapeuttista kunhan ei elä illuusion myrkyttämänä kivoista kuvista hyvinä kuvina.

Ammattilaisten karmea perisynti Suomessa on taas luulla että jos sivistymätön toimittaja tai sokea kuvatoimittaja hyväksyy simppelin tylsän kuvan niin silloin se on hyvä. Ei kaupallinen media anna mitään todellista statusta hyville kuvaajille. - Arhi

[jaava]

Valokuvien ja valokuvaajien kasvanut määrä voi laajentaa myös valokuvien tyylilajeja, sekä kannustaa kaikkia valokuvaajia yhä parempiin — termin subjektiivisuuden tiedostaen — tulkintoihin.

Ei kaupallinen media anna mitään todellista statusta hyville kuvaajille.

Onko meillä tässä yhteismitallisuuden ongelma; ei mitata samanlaisella mitalla kuvia, eikä edes ymmärretä muiden mittoja. Ovatko kuvat edes mitallisia.

Onko olemassa jokin foorumi, josta löytyy "de fakto auktorisoitu" hyvien kuvaajien statuksen jakaja.

[mremonen]

Kyllä, ihmiset ylistävät laiskuutta ja "nopeutta" eivätkä ymmärrä että hyvää kuvaa voi joutua metsästämään satoja tunteja.

Toisaalta kuvan metsästykseen käytetty aika tai vaiva ei korreloi lopputuloksen kanssa mitenkään. Miksi kuvan arvo riippuisikaan sen ottamiseen käytetystä ajasta tai vaivasta?

Onko Mt Everestin huipulta otettu kuva parempi, jos sinne on kiivetty yksin ilman lisähappea, kuin kuva, joka on otettu sherpan vetämän turistiryhmän mukana? Miksi sorsanp*rse on näyttävämpi, jos itsekin on ollut muniaan myöten suossa verrattuna siihen, että on istunut mukavasti SLK-mesessä nahkajakkaralla ja kuunnellut Bosen 12-kanavaäänentoistolla soitettua Finlandiaa samalla kun on painanut laukaisinta?

Kuva on kuva. Se joko toimii tai sitten ei. Kaikki kuvat eivät toimi kaikille ja jotkut eivät kenellekään. Jos kuva ei toimi edes ottajalleen, sen julkaisu on toki kyseenalaista.

[Kryptos]

Kyllä, ihmiset ylistävät laiskuutta ja "nopeutta" eivätkä ymmärrä että hyvää kuvaa voi joutua metsästämään satoja tunteja.

Toisaalta kuvan metsästykseen käytetty aika tai vaiva ei korreloi lopputuloksen kanssa mitenkään. Miksi kuvan arvo riippuisikaan sen ottamiseen käytetystä ajasta tai vaivasta?

Onko Mt Everestin huipulta otettu kuva parempi, jos sinne on kiivetty yksin ilman lisähappea, kuin kuva, joka on otettu sherpan vetämän turistiryhmän mukana? Miksi sorsanp*rse on näyttävämpi, jos itsekin on ollut muniaan myöten suossa verrattuna siihen, että on istunut mukavasti SLK-mesessä nahkajakkaralla ja kuunnellut Bosen 12-kanavaäänentoistolla soitettua Finlandiaa samalla kun on painanut laukaisinta?

Kuva on kuva. Se joko toimii tai sitten ei. Kaikki kuvat eivät toimi kaikille ja jotkut eivät kenellekään. Jos kuva ei toimi edes ottajalleen, sen julkaisu on toki kyseenalaista.

Täsmälleen. Tätä vaivannäön fetisisointia en ole koskaan ymmärtänyt.

[rolsen]

Täsmälleen. Tätä vaivannäön fetisisointia en ole koskaan ymmärtänyt.

Tämä on myös luontokuvauksessa kirona. Surkea kuva harvinaisesta, vaikeasti bongattavasta linnusta on automaattisesti "parempi" kuin erinomainen kuva varpusesta.

[Shchuka]

Surkea kuva harvinaisesta, vaikeasti bongattavasta linnusta on automaattisesti "parempi" kuin erinomainen kuva varpusesta.

Kirjoitin tästä tuolla alkupuolella.

Suuri osa valokuvan arvosta perustuu siihen, että sen koetaan heijastavan todellisuutta. Kun saadaan kuva harvinaisesta todellisuudesta, kuvan arvo kasvaa.

Siksi kuvien manipuloinnin yleistyminen heikentää kuvan arvoa. Kun kuvan ja todellisuuden yhteys hämärtyy, niin samalla kuvan arvo laskee.

Kun tietoisuus siitä, että nähty kuva on saatettu koostaa monesta eri kuvasta, leviää laajasti ihmisten tietoisuuteen, niin kuvasta tulee yhä enemmän pelkkää digihälyä.

[hkoskenv]

Onko Mt Everestin huipulta otettu kuva parempi, jos sinne on kiivetty yksin ilman lisähappea, kuin kuva, joka on otettu sherpan vetämän turistiryhmän mukana? Miksi sorsanp*rse on näyttävämpi, jos itsekin on ollut muniaan myöten suossa verrattuna siihen, että on istunut mukavasti SLK-mesessä nahkajakkaralla ja kuunnellut Bosen 12-kanavaäänentoistolla soitettua Finlandiaa samalla kun on painanut laukaisinta?

Kuva on kuva. Se joko toimii tai sitten ei. Kaikki kuvat eivät toimi kaikille ja jotkut eivät kenellekään. Jos kuva ei toimi edes ottajalleen, sen julkaisu on toki kyseenalaista.

Tuo on minusta aika rajoittunut näkökanta valokuvaukseen. Useimmille harrastajille kuvaaminen on luultavasti suurempi mielihyvän lähde kuin ne kuvat. Siinä pelissä on selvää, että mitä enemmän näet vaivaa ja saat jonkun tuloksen, sitä paremmalta se tuntuu. Sellainen ihminen kokee myös toisten kuvia katsoessaan niitä tunteita ja antaa enemmän arvostusta jos voi uskoa, että kuva on otettu kovalla vaivalla. Ja eiköhän maailman vihamielisimpiin paikkoihin matkustavat tai vuosia korvessa eläinlaumaan soluttautuvat kuvaajatkin saa kiksinsä lopulta muusta kuin siitä, että katselevat kotisohvallaan ottamiaan kuvia (tai myyntikuitteja) täysin vailla muistoa ja tunnetta kärsimyksistä.

Dokumenttius on valokuvan tärkeä rooli eikä siitä pääse koskaan kokonaan eroon. Kuva on vain väline, joka välittää tietoa jostain fyysisen maailman objektista, ja kuvan kokemiseen vaikuttaa aina omat kokemukset siitä tai siihen jotenkin liittyvistä asioista. Taiteelliset kuvat, joissa haetaan jotain ihmeellisiä elämyksiä, mutta joista ei ota tolkkua että mitä kuvan on tarkoitus esittää ja missä, miten ja miksi se on otettu, eivät aukea ainakaan minulle, vaikka ne olisivat maineikkaita mesteriteoksia.

[mremonen]

Kun tietoisuus siitä, että nähty kuva on saatettu koostaa monesta eri kuvasta, leviää laajasti ihmisten tietoisuuteen, niin kuvasta tulee yhä enemmän pelkkää digihälyä.

Päinvastoin. Nykyään pieninkin piltti tietää, että kuvaa voi muokata vapaasti. Siksi kuvaan suhtaudutaan skeptisesti eikä oteta lopputulosta välttämättä totena.

Ennen meni läpi tökerötkin editoinnit, kun kaikki luulivat, että valokuva on muka dokumentti todellisuudesta.

[mremonen]

Useimmille harrastajille kuvaaminen on luultavasti suurempi mielihyvän lähde kuin ne kuvat.

Totta kai. Mutta se on osa harrastusta. Ei se kuitenkaan kuvasta sen parempaa tee. Nieriä maistuu ihan samalta savustettuna, on se K-kaupan kylmätiskistä tai haettuna Tenolta. Myöskään itse solmittu perho ei siinä (toivottavasti) maistu.

[hkoskenv]

Suuri osa valokuvan arvosta perustuu siihen, että sen koetaan heijastavan todellisuutta. Kun saadaan kuva harvinaisesta todellisuudesta, kuvan arvo kasvaa.

Siksi kuvien manipuloinnin yleistyminen heikentää kuvan arvoa. Kun kuvan ja todellisuuden yhteys hämärtyy, niin samalla kuvan arvo laskee.

Ja mitä sitten tapahtuu? Siis sellaista, jota voisi mielekkäästi kuvata "valokuvauksen tuhoutumisena"?

Kun tietoisuus siitä, että nähty kuva on saatettu koostaa monesta eri kuvasta, leviää laajasti ihmisten tietoisuuteen, niin kuvasta tulee yhä enemmän pelkkää digihälyä.

Tietenkin kuvauksen ja manipulaatioiden arkipäiväistyminen ja täysin virtuaalisten maailmojen renderöiminen fotorealistisilta näyttäviksi kuviksi (ja videoiksi) johtaa siihen, että yhä suurempi osa kuvista on vähän arvostettua hälyä. Mutta miksi se tuhoaisi valokuvan? Korkeintaan joku ajastaan jälkeenjäänyt kulttuurinen käytäntö tuhoutuu tai marginalisoituu, mutta niin on käynyt koko historian ajan asioille ja on täysin epärealistista odottaa, että maailman jähmettyisi jonain hetkenä staattiseksi. Ei mikään kehityksen tai hyvinvoinnin kannalta arvokas asia ole sen takia koskaan tuhoutunut. Sillä on tuhottu paljon enemmän hyviä asioita, että on yritetty keinotekoisesti estää muutosta.

[hkoskenv]

Useimmille harrastajille kuvaaminen on luultavasti suurempi mielihyvän lähde kuin ne kuvat.

Totta kai. Mutta se on osa harrastusta. Ei se kuitenkaan kuvasta sen parempaa tee. Nieriä maistuu ihan samalta savustettuna, on se K-kaupan kylmätiskistä tai haettuna Tenolta. Myöskään itse solmittu perho ei siinä (toivottavasti) maistu.

Olet tuossa täysin väärässä. Aivot ja aistit eivät ole objektiivisia mittalaitteita, jotka mittaavat molekyylien konsentraatioita tai pikselien spektrejä. Ympäristö, asenteet, odotukset ja uhrattu vaiva vaikuttavat hyvin oleellisesti kaikkiin aistikokemuksiin. Takuulla itse pyydystetty nieriä maistuu paremmalta (eli tuottaa esimerkiksi magneetti tai PET-kuvauksessa erilaisen vasteen aivoissa) Tenon rannassa grillattuna kun K-kaupan tiskiltä, ainakin jos tykkää kalastuksesta. Mikä järki koko kalastusharrastuksessa olisi, jos ei niin olisi? Tai hieno ravintola-annos maistuu paremmalta hienossa ympäristössä kun tietää, että on sijoittanut siihen paljon rahaa, kuin kotona sotkuisessa keittiössä. Tai kuvat ja kuvaus tuntuu paremmalta viiden tonnin kamoilla kuin 500 €:n kamoilla, vaikka objektiivisen eron näkemiseen tarvitaan suuri suurennos tietokoneella ja tarkkaa katsomista. Ainakin jos olet keskituloinen ja viiden tonnin kamojen ostaminen on kirpaissut.

Se kai on rikkauden kirous, että tavalliset asiat lakkaavat tuntumasta hyviltä, kun tietää että niitä saa vaivaa näkemättä koska vain kuinka paljon vain. Sitten ne ovat enää objektiivisia tuntemuksia, molekyyligastronomian ihmeet ovat tavallista ruokaa, omakotitalon hintaiset kamerat tavallisia kameroita ja komea kartano järven rannalla on tuttu ja tylsä murju.

[mremonen]

^Nyt puhutaankin aidasta ja aidan seipäästä. Totta kai se nieriä maistuu taivaalliselta siellä Tenon rannassa savustettuna ja nokipannukahvit päälle. Mutta välittyykö se kenellekään muulle?

Kuvaaja itse saattaa katsella kostein silmin kuvaa naakasta, kun se tuli otettua samana päivänä kun Misse kuoli ja muutenkin oli rankkaa. Mutta ei se tunne ja tilanne välttämättä kenellekään muulle välity. Tasaharmaasta naakan kuvasta, joka on vielä epäterävä.

Jos halutaa äärimmäisyyksiin mennä, niin onko tämä hyvä kuva? Montako näitä jaksaa katsoa? Kannattaako näistä tehdä kirjaa, jonka sitten odottaisi myyvän tuhansia? Mutta kukaan ei kai voi väittää etteikö aikaa ja vaivaa ole käytetty.

[hkoskenv]

^Nyt puhutaankin aidasta ja aidan seipäästä. Totta kai se nieriä maistuu taivaalliselta siellä Tenon rannassa savustettuna ja nokipannukahvit päälle. Mutta välittyykö se kenellekään muulle?

Jollain tasolla kyllä. Jos nyt puhutaan kuvista, niin kyllä minusta sellaiset kuvat ovat pääsääntöisesti mielenkiintoisempia, jotka tuovat muistoja ja tunteita jostain vastaavasta kokemuksesta. Pelkkänä kuvana hyvin harva on mielenkiintoinen, ainakaan minulle. Kuva on vain väline jonkin tiedon välittämiseen. Koska olen itse käyttänyt jonkin verran aikaa ja vaiva esimerkiksi luonnossa tapahtuviin harrastuksiin (pääasiassa muuhun kuin kuvaamiseen), niin luontokuvat tuovat mieleen niitä asioita ja kenties omia kokemuksia kuvan kohteena olevista eliöistä tai muista asioista ja ovat siten "parempia" kuin jos minulla ei olisi niitä kokemuksia.

Sitten taas joku kuva viidakosta, vuoristosta tai aavikolta on äkkiä vilkaistu, koska itsellä ei ole mitään omakohtaista kokemusta niistä. Kasveilla ja elämillä, jotka voivat olla erikoisia ja näyttäviä, ei ole nimiä, ei tietoa mitä ne tekevät, maisema voi olla hieno, mutta siinäpähän sitten on.

Kuvaaja itse saattaa katsella kostein silmin kuvaa naakasta, kun se tuli otettua samana päivänä kun Misse kuoli ja muutenkin oli rankkaa. Mutta ei se tunne ja tilanne välttämättä kenellekään muulle välity. Tasaharmaasta naakan kuvasta, joka on vielä epäterävä.

Noin henkilökohtainen tunne tuskin välittyy. Mutta jos harrastaa lapin retkeilyä, niin varmasti kuvat Tenon rannalla grillauksesta nostavat mieliin ihan erilaisia asioita kuin niille, joita se ei vähääkään kiinnosta. Saavat aikaan positiivisempia reaktioita ja tuntuvat hyviltä kuvilta.

Jos halutaa äärimmäisyyksiin mennä, niin onko tämä hyvä kuva? Montako näitä jaksaa katsoa? Kannattaako näistä tehdä kirjaa, jonka sitten odottaisi myyvän tuhansia? Mutta kukaan ei kai voi väittää etteikö aikaa ja vaivaa ole käytetty.

Tuo menee minulle siihen osastoon, että stunttitemput eivät ole ikinä kiinnostaneet, niin sitä otettu kuvakin on sitten "ai jaa, hurja homma, en tekisi noin itse". Mutta olen varma, että tuollaisten temppujen harrastajat saavat siitä irti paljon enemmän.

Noin yleisesti kuvien luokittelu hyvä-huono -akselilla on minusta turhaa, jos ei sitten ole joku tarkemmin määritelty ongelma (esim. myyvyys tai vastaava objektiivisesti mitattava asia). Minä pidän - en pidä on sekin huono, koska sillä on tapana vaihtua iän mukana.