Valokuvaamisen kirous?

[aikaarska]

Kivoja kuvia. Kyllä noita maisemia kelpaa aina katella. Meilläkin mökki Mäntyharjulla, saaressa. Välistä talvellakin tulee käytyä jäitä pitkin. On siinä omaa eksotiikkaa, vaikka kaikki on niin yksinkertaista, tai ehkä juuri sen takia.
Suomi on kaikesta huolimatta hyvä paikka elää ja hengittää. Muta eihän se estä sitä, että joskus voi tehdä retkiä muualle päin maailmaa. Meille useimmille on suotu sekin etuoikeus, että pystytään matkustamaan.
Mukavaa talven jatkoa.

[Matti_JH]

Itse saan mieluisimmat kuvat tutuista maisemista. Tietää mihin menee, mistä mitäkin löytyy... Ja sitten on se kiintymyksen luoma tunnelma. Varsinkin kuvaushetkellä.
Muualla, olkoonkin vaikka kuinka kaunista, homma jää etäiseksi, nimenomaan henkisellä puolella.

[Kryptos]

Minulla tuntemus on melkein päinvaistainen.

Ei aivan, mutta minua kiinnostaa ja motivoi eniten sellainen, mitä en ole ennen nähnyt tai huomannut. Tutuissa paikoissa on oma viehätyksensä ja niistä voi tietenkin löytää erilaisia tulkintoja, mutta jo muutaman kerran jälkeen ne eivät tunnu niin kiinnostavilta, kuin jokin täysin uusi; jokin, jota katsoessa miettii minkälaisen tulkinnan siitä saisi valokuvana. Sellainen inspiroi minua eniten.

On toki paikkoja, jotka ovat samoja, mutta jatkuvasti muuttuvia ja eläviä. Kaupungit, esimerkiksi. Vuorokaudenaikojen ja vuodenaikojen muuttuminen, muuttuva, kehittyvä kaupungimiljöö ja erityisesti ihmiset; joka sekunti on erilainen vaikka paikka pysyy muuttumattomana.

En kuitenkaan välitä käydä samassa kohteessa jatkuvasti. Väliin tarvitaan taukoja ja -- niin -- ehkä jonkinlaista kaipuuta. Silloin tutunkin paikan voi nähdä uudella tavalla. Muutoin koen, että riskinä on rutinoituminen ja vanhan toistaminen.

[aikaarska]

Itse saan mieluisimmat kuvat tutuista maisemista. Tietää mihin menee, mistä mitäkin löytyy... Ja sitten on se kiintymyksen luoma tunnelma. Varsinkin kuvaushetkellä.
Muualla, olkoonkin vaikka kuinka kaunista, homma jää etäiseksi, nimenomaan henkisellä puolella.

Tuossa on varmaan paljon tottakin. Monesti kun katsoo esimerkiksi ulkomaalaisten valokuvausharrastajien (netin foorumeilla) valokuvia Helsingistä, niin usein näkee melko ulkokohtaista tulkintaa Helsingin paikoista. Nimenomaan henkisesti etäistä siitä minkälaisen tiedän Helsingin olevan.

Mutta tässä on paljon tekemistä myös valokuvaajan taidoilla. Minusta hyvän valokuvaajan täytyy nähdä vieraissakin paikoissa jotakin erityistä, paikan henkeä. Turistiräpsyjä osaa ottaa kuka tahansa, mutta kunnon valokuvaan tarvitaan enemmän näkemystä, ja haastavissa olosuhteissa - myös taitoa.

[Matti_JH]

Minulla tuntemus on melkein päinvaistainen.

Ei aivan, mutta minua kiinnostaa ja motivoi eniten sellainen, mitä en ole ennen nähnyt tai huomannut. Tutuissa paikoissa on oma viehätyksensä ja niistä voi tietenkin löytää erilaisia tulkintoja, mutta jo muutaman kerran jälkeen ne eivät tunnu niin kiinnostavilta, kuin jokin täysin uusi; jokin, jota katsoessa miettii minkälaisen tulkinnan siitä saisi valokuvana. Sellainen inspiroi minua eniten.

On toki paikkoja, jotka ovat samoja, mutta jatkuvasti muuttuvia ja eläviä. Kaupungit, esimerkiksi. Vuorokaudenaikojen ja vuodenaikojen muuttuminen, muuttuva, kehittyvä kaupungimiljöö ja erityisesti ihmiset; joka sekunti on erilainen vaikka paikka pysyy muuttumattomana.

En kuitenkaan välitä käydä samassa kohteessa jatkuvasti. Väliin tarvitaan taukoja ja -- niin -- ehkä jonkinlaista kaipuuta. Silloin tutunkin paikan voi nähdä uudella tavalla. Muutoin koen, että riskinä on rutinoituminen ja vanhan toistaminen.

Näinhän se on myöskin. Tarkoitin lähinnä sitä, että kotiseutu, eli seutu, johon on vahva tunneside on itselle miellyttävämpi kuvata kuin hieno seutu (esim Norjan lappi), joka tuntuu vieraalta.

Tuossa on varmaan paljon tottakin. Monesti kun katsoo esimerkiksi ulkomaalaisten valokuvausharrastajien (netin foorumeilla) valokuvia Helsingistä, niin usein näkee melko ulkokohtaista tulkintaa Helsingin paikoista. Nimenomaan henkisesti etäistä siitä minkälaisen tiedän Helsingin olevan.