Kuten ennustettu oli, nopea aurinkotuuli saapui aamun aikana. Bz oli todella hyvän oloinen ja sääennuste samoin. Illan ohjelma oli selvä.
Kun aurinko laski, nousi myös bz. Ei voi olla totta. Onneksi se kääntyi takaisin, joten illan suunnitelmat pitivät. Paitsi. Nukutin lasta, jolla on kova kyselyikä. Ei siinä, jutellaan. Kun asiat oli saatu järjestykseen ja tyttö nukahti, lähdin puolijuoksua hakemaan vaatteita ja kameralaukku ja sitten mentiin.
Automatkalla eteeni jäi hitaampi pirssi. No, viiden kilometrin ajon jälkeen pääsin ohi. Katsoin ikkunasta, kuinka kaari nousi. Kohta se monistui ja kirkastui. Laitoin viestiä kotiin ja soitin siskolle että kannattaa mennä ulos. Kaareen syttyi säteitä, upeaa!
Pääsin viimein perille ja lähdin juosten suolle kohti uutta paikkaa. Katsoin, kuinka säteet nousivat yhä ylemmäs. Korkeimmillaan yksi kaari oli selkeästi Zeniitin eteläpuolella. Päätin pysähtyä ottaman muutaman kuvan.
Onneksi.
Lähdin etsimään sitä visioni paikkaa ja eksyin. Harhailin aikani tiheämmässä metsikössä. Onneksi kahvitermos ja jalusta kolisivat sen verran, että mahdolliset sudet ja karhut varmasti kaikkosivat kauhuissaan...
Päätin lopulta antaa periksi ja pysähtyä suon reunaan. Nostin jalustan pystyyn ja katsoin taivaalle. Revot olivat hävinneet. Ei. Bz noussut. Eiei. Pohjoistaivaalle nousi pilviä. Eieiei.
Seisoin hengästyneenä ja hikisenä kiroten kohtaloani. Tämä näes ei ollut mitään uutta. Odottelin puoli tuntia ennen kuin lähdin kotia kohti. Hyvin masentuneena. Läikikkäät, himmeät reposet sykkivät kuin vilkuttaen hyvästiksi. Päästyäni kotiin katsastin pilvetöntä taivasta ja nousevaa, kirkastuvaa revontulikaarta. Ties kuinka monetta kertaa illan aikana teki kokeilla kuinka kauas kamera lentäisi.
No, onneksi pysähdyin kesken suorämpimistä, sain edes tuon yhden mukiinmenevän kuvan.
